— Raharuhtinas, näetten, mesenaatti, puhua paapatti taas se samainen koiransilmä, joka oli ehättänyt ulos matkustajan rinnalle kävelemään.
— Ja nyt siellä tulee hänen hovillaan päivälliset semmoiset, ettei niiden vertaa ole nähty kolmenkymmenen penikulman piirissä sittenkun mennä kesänä sillä samaisella hovilla. Eivätkä ne päivälliset maksa enempää kuin parin kolmen pienen tilallisen maat tai muutamain tavallisesti elävien käsityöläisperheiden vuosieläke.
— Kuulkaa, jos noista teidän mielipiteistänne johtopäätökset vedettäisiin…
— Niin ne veisivät hiiteen, aivan kerrassaan. Minä vain tahdoin noista päivällisistä sanoa — minäkin olin niissä ennen, siellä on vain valittu, suosittu seura —, että niissä te vasta saisitte puheita kuulla, — niin no, ymmärrättehän te sen. Jokainen näet on kiitollisuuden velassa ja maksaa vuosittain sitä velkaa korealla puheella, saadakseen uutta tai ainakin korot kuitatakseen. Hiessä on jo mennessä monen pää, jos ei kuivana lie palatessakaan, ainakaan sisällisesti…
— Neuvos kai vastaa niihin puheisiin.
— Vastaa? — ei. Asianlaita on näette se, että hänen päässään ei ole mitään, ei edes täitäkään, niinkuin eräs hänen torpparinsa on sanonut. Sanoo vain esimerkiksi näin: »No, moron, mikä käteen, se kärsään», ja istuu taas tuolilleen pöydän päähän, kuuntelee laitoksiaan, sivelee viiksiään ja tuntee syvästi sydämessään, että hän on, niinkuin on sanottu, suuri, jalo, ylevä mies. Siitä hän viittaa sanomalehden toimittajan luokseen ja kuiskuttaa tälle kaikkien kuullen, että hän on päättänyt antaa 300 markkaa kansakoululle taikka kirkon urkuihin.
Jo kävi matkustajalle aivan selväksi, että koiransilmän päässä oli liian paljon muutakin kuin täitä sekaisin, ja hän nosti siis lakkia ja kääntyi tienhaarasta toisaalle. Mutta tuon lörpöttäjän ajatuksenjuoksusta oli häneenkin jo tarttunut kaikenlaisia tuumia, joita hän ei heti saanut mielestään karkaamaan. Tuli siinä esimerkiksi vastaan mies lehmää taluttaen, akka jäljessä vitsalla hosuen, molemmat — nimittäin mies ja akka, ei lehmä — hyvin surullisen näköisiä, ja silloin heti pisti päähän ajatus, että tuossahan se nyt kunnallisneuvoksen torppari viepi viimeistä lehmäänsä kaupunkiin myötäväksi saadakseen rahaa isännälleen vuokran maksuksi, ja samaan aikaan neuvos itse julkeissa juomingeissa lahjoittaa 300 markkaa kirkon kynttilöihin; mutta se, näet jälkimmäinen asia, tulee sanomalehtiin asianmukaisten koristeiden kera, edellinen ei tule kuulumaan mihinkään.
Semmoinenkin ajatus pisti päähän, mutta se oli aivan perusteeton, hupsuttelijan aivoista lähtenyt. Kaikki muut ihmisethän sen kiitollisuudella ja kunnioituksella tunnustivat, että kunnallisneuvos oli suuri ja jalomielinen mesenaatti.
KUNNIA OLKOON.
Kuuma oli ilma jo aamusta päivin. Ei tuntunut tuulen henkeä, päivä paahteli vain heloittavana pilvettömältä taivaalta. Se tuntui raskaalta ja painostavalta. Niin hiljaistakin oli kaikki, ei kuulunut risahdustakaan. Käveltiin aivan kuin autiossa erämaassa, ja kumminkin oleiltiin aivan kaupungin vieressä, kaupunkilaisten suosituimmalla kävelypaikalla, vanhan linnan raunioisilla vallituksilla.