Nimittäin Käkisalmen kaupungin ja Käkisalmen linnan. Matkailuretkellä oltiin siellä ja poikettiin tietysti katselemaan linnan raunioita. Siellä nyt kapuiltiin ja kiipeiltiin, tutkittiin ja ihmeteltiin kauniina kesäisenä sunnuntaiaamun hetkenä.

Tuostakohan lie koko se juhlallisuus tullutkin mieliimme, se haaveksivaisuuteen vivahtava vakavuus ja hartaus, joka meidät pani äänettöminä ja ajattelevina harhailemaan siellä linnanraunion nurmettuneilla penkereillä. Ja juhlallistahan olikin luonto ja ympäristö, eikä ollut ihme, että se meihin vaikutti. Ainahan tuommoiset muistot muinaisilta ajoilta tunkevat ihmismieliin ja herättävät vakavia mietteitä. Mieli tapailee kuvia niiltä entisiltä ajoilta, jolloin nuo nyt kukistuneet muistomerkit olivat vilkkaan ja toimivan elämän keskustoina, jolloin noiden kivimuurien sisällä, jotka nyt jo vuosisadan vuosisatansa perästä ovat seisoneet kosteina, autioina holveina, vielä eleli ihmisjoukko tuntien, ajatellen, toivoen ja toimien niinkuin me nyt eläväiset, ja niinkuin taas ne, jotka kerran kuljeksivat meidän raunioituneiden muistomerkkiemme keskellä, ja meidän, vainajien, unohtuneiksi nurmettuneilla haudoilla. Nousepa torniin tuon vanhan, raakakivisen linnan, luo sieltä katseesi alas ja ympäristöösi noille vallitusten suojaamille vainioille, joissa nyt rauhallisena versoo nuortea näreikkö, noille kivisille rannoille, joita nyt ihmiskäsien kuivaama virta hiljalleen huuhtoilee, lipuen eteenpäin verkalleen ja ikäänkuin väsyneenä, niin tuletpa ajatelleeksi niitä aikoja, jolloin siellä ja juuri siellä inhimilliset intohimot, viha, vaino ja kosto ihmisten kesken raivoisimmillaan riehuilivat, niinkuin riehuilevat nytkin ihmisten kesken, vaikka toisen muotoisina, ja niinkuin tulevat riehumaan vastakin ihmisten kesken, vaikka ehkä toisella tavalla ja toisessa muodossa.

Ja vaikka et tuota niin selvästi ajattelisikaan, niin hetkeksi vaipuu kumminkin mielesi miettiväiseksi, ihan tahtomattasi käyt vakavatuumaiseksi, melkeinpä juhlalliseksi.

* * * * *

Niin ainakin meistä tuntui, meistä kahdesta matkailijasta nimittäin. Kolmas joukossa, käkisalmelainen, joka meidän seurassamme kulki näyttelemässä noita merkkipaikkoja, jotka hän jo lukemattomia kertoja oli nähnyt ja näytellyt, itse ihmetellyt ja väsymiinsä muille kuvaillut, hän ei tietysti jaksanut seurata meitä tuohon haaveilun partaalle ulottuvaan mielentilaan, vaan tuumaili nähtävästi iva mielessään, että nämä nyt ovat taas maitomielisiä haaveilijoita, jotka luulevat näkevänsä ympärillään noissa kukistuneissa holveissa vainajien haamuja ja ruostuneilla kivillä vihan verta ja sillä pakolla koettavat ärsyttää mieltään ajattelemaan ja tuntemaan elämän vähäpätöisyyttä, tyhjyyttä ja katoavaisuutta. Hän kysyikin, eikö meistä kumpikaan jo istunut alas penkereelle runoa kirjoittamaan. Mutta me, halveksien hänen pilkkaansa, olimme ihan peittelemättä juhlallisina ja haaveilevina; luontokin siihen houkutteli, hiljaista kun oli kaikki, tyyntä ja sopusointuista. Päivä nousi jo korkealle, aamu oli pitkälle ehtinyt, kun kävelimme takaisinpäin vihannan vesakkopuiston läpi ja poikkesimme toiselle rannalle, uudemman linnoituksen puolelle, jossa nykyään sijaitsee hullujenhuone. Kaupungissa soivat kirkonkellot kutsuen rahvasta jumalanpalvelukseen. Ne kumahtelivat vakavasti, säännöllisesti ja verkalleen, ja kaiku lahdentakaiselta rannalta vastasi heikommin, mutta hartaasti kumisten, melkein kuin rukoillen ja valitellen. Rasvatyynnä oli järven pinta; liekö viettänyt juhlahetkeä sekin vai muutenko lie väsyneenä vaipunut hervottomasti lepäämään arastellen päivän liiaksi paahtavia säteitä.

Näyttipä melkein siltä kuin tuo hetken juhlallisuus olisi vallannut hourutkin kopeissaan, lumonnut mielettömäinkin mielet. Syvä äänettömyys vallitsi noissa synkissä kasarmeissa. Tiheän rautaristikon takaa näkyivät siellä täällä aukinaisessa ikkunassa jotkut laihat, kalvakat kasvot, tuuheapartainen leuka, ja silmät, joissa loisti surunvoittoinen kaipaus tai hillitty himo. Vartijamies istui puolinukuksissaan varjossa aukinaisen portin kynnyksellä, vieressä iso villakoira, joka oli oikaissut kaikki jäsenensä niin suoran veteliksi kuin mahdollista.

Seisahdimme hetkeksi mekin siimekseen rikoshullujen suljetun kivivankilan kupeelle levähtämään. Kellojen soitto tapulissa oli juuri tauonnut. Ei elävän liikettä kuulunut kaukaakaan.

Silloin helähti äkkiä ylhäältäpäin kitaran soinnukas, kituva sävel. Hienona, epäselvänä se aluksi väreili, mutta kiihtyi siitä vähitellen selvemmäksi, kirkkaammaksi ja voimakkaammaksi, siksi kunnes se helkkyvinä, puhtaina, vapaina ääninä virtasi ulos äänettömään luontoon, soinnullaan vallaten kaikki. Taas sävel hieman heikkeni, näppäili muutamia kertoja katkonaisesti, hetken väliajoin, juuri kuin odotellen jotakin mukaansa. Ja samassa kuuluikin syvä, miehekäs ääni, joka hartaasti, kiihkeän voimakkaasti messusi: »Kunnia olkoon … Jumalan kor-keuu-des-sa …, ja maassa rauha … ja ih-mi-sil-le … hyvä tahto…» Lopulta ääni, joka oli kajahtanut mahtavana, kaikki voittavana, hiljeni, tyyntyi, verkalleen ikäänkuin rauhoittuneena nukkui pois; kitara heläytti vielä pari sävelkierrosta ja hiljeni sekin, vaikeni vähitellen, hyvin vähitellen, hienoni, hienoni, kunnes sen ääni viimeisillään värähteli tuskin kuultavana, niin että se tauonneenakin vielä soi korvissa pitkän aikaa, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko tuo sointi kitaran ääntä vai kaikua mielikuvituksesta.

Me seisoimme kuin lumottuina, seisoimme kauan aikaa äänettöminä katsellen ylös, mistä sävelvirta oli lähtenyt. Se oli tullut eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Ikkuna oli auki, mutta sisältä ei näkynyt mitään, ei muuta kuin musta tyhjyys. Soittaja ja laulaja istui kai sivummalla pöydän ääressä.

Hän oli — niin kertoi oppaamme — pappi. Hurskas ja innokas pappi hän oli ollut, mutta kerran oli hänen järkensä pimennyt. Uskonnollisessa huomiossaan hän oli saanut päähänsä, että hänen täytyi saattaa veljensä autuaaksi. Salaperäinen velvollisuus, ankara sisällinen pakko käski häntä heti, hetkeäkään viipymättä, rientämään ja pelastamaan velimiestään. Hän lähti matkalle, ajoi parikymmentä peninkulmaa pahaa aavistamattoman veljensä luo, tapasi hänet kotona, istui iltakauden jutellen rauhallisesti kahden kesken, kunnes äkkiä nousi ja iski mukaansa ottamallaan kurikalla velimiestä takaraivoon, niin että tämä kellahti kuolleena istuimeltaan. Sitten meni ja antautui kiinni. Ja nyt hän on jo vuosia istunut rikoshullujen ilottomassa kopissa, jossa hän, ollen vielä toimittavinaan papillista virkaansa, kitaralla säestäen messuilee harvinaisen kauniilla äänellään ja veisaa kiitosvirsiä sille Jumalalle, jolle hän luulee veljesmurhallaan tehneensä otollisen palveluksen.