VIIDES PÄIVÄ HEINÄKUUTA.
Selällään loikoili Tauno sohvalla ja luki. Jo käänsi hän kirjasta viimeisen sivun esiin, silmäili sitäkin hätäisesti, paiskasi kirjan kiinni ja hyppäsi pystyyn.
— Se oli valhetta, roskaa koko juttu! Kaikkea sitä painetaan ja ihmisille syötetään.
Hän oli lukenut erään noita »uusia» kertomuksia, joita nyt oli alkanut nousta kuin sieniä sateen jälkeen. — Paljasta roskaa, kaikki mustia ja sakeita kuin terva. Kaikki yhtä maata! — Tauno muisteli lyhykäisyydessä, mitä nytkin oli lukenut: Niin, tietysti se oli joku ompelijatar tai muu mamseli, joka oli työssä rikkaassa talossa kaupungissa. Kaunis hän oli, — no, se on selvää, — ja nuori, mutta kalvakka ja vähän jo kuihtunut, köykyssä kun istui aina ja ompeli; ja surumielinen, tumma oli hänen katseensa, milloin hän työnsä yli kadulle silmäili. — Kovaosainen, tietysti semmoinen… Ja sitten talossa oli vanhin poika, nuori herrassöötinki, vahaviiksinen ja sukkelakielinen. Eipähän ilman. — Ja tyttöpolo katseli väliin herrassöötinkiä, ja herrassöötinki tyttöä, ja toisinaan illoin tämä tuli istumaan ompelukoneen viereen, puhelemaan ja naurattamaan. Ja talvella hän väliin käytti tyttöä ajelemassa kuutamoiltoina, kun milloin muu herrasväki ei ollut kotosalla. Kuinkas muuten? — Jonkin ajan perästä tyttö joutui pois talosta — hm —, maalle minne lie hävinnyt, ja herrassöötinki meni rikkaisiin kihloihin ja pääsi sijaistuomariksi, myöskin maalle. Ja siellä eräissä käräjissä oli lapsenmurhajuttu esillä — kuuluu asiaan! Kun syytetty astui oikeuden eteen, tuomari kalpeni äkisti, horjahti eikä saanut sanaa suustaan; ryyppäsi vettä, valitti kuumuutta ja langetti tuomion — rikollinen kuritushuoneeseen. — Niin, tietysti sinne, taikka hulluinhuoneeseen, taikka koskeen syysyönä — mitenkäpäs muuten? — Sama vanha roskajuttu, vanha valhe!
Taunoa suututti, hän sylkäisi, viskasi kirjan uunin päälle — mokoman, veti saappaat jalkaansa ja rupesi laittamaan kuntoon siimoja lähteäkseen päivällisen jälkeen eräitä polakoukkuja laskemaan. Ja hän muisti, että nyt oli viides päivä heinäkuuta, haki esiin Runebergin, luki siitä muutaman runon eikä ajatellut koko äskeistä roskakirjaa. — Jouti uunille…
— Soudatko sinä Leppälahdelle asti tänään, kysyi äiti, kun Tauno päivällisen jälkeen kantoi pyydyksiään rantaan.
— Enpä tiedä. Kyllähän näitä koukkuja sinnekin asti riittäisi, ja hyvät kaislikot siellä on. Miksi niin?
— Muuten vain ajattelin, että jos sinne joudut, niin voisit samalla viedä Könösen muorille pari kappaa perunoita, — niitä kun meillä vielä on näin kyllitellen, ja eikö heillä lie puute niistäkin.
— No miksen, kun joudutatte.
— Odotapas, virkkoi sisar ikkunasta, minä annan vähän liinaompelusta Iitulle, hän on niin sukkela käsistään tekemään. Kiireenlainen niillä olisi. — Kiire oli näet sisarella niihin aikoihin, paljon oli ommeltavaa, eikähän niitä kaikkia itse ehtinyt, kun kihloissa oli ja hääpäivä läheni.