— Vieläkö kiire? Höpsis! Ehtiihän ne häitten jälkeenkin. — Pikku kiusaa oli Tauno hyvin herkkä tekemään sisarelleen, joka oli sieluaan myöten kiintynyt häätouhuihinsa. — Tuo, Yrjö, se mytty rantaan, hän virkkoi pikku veljelleen, joka pihalla koiran kanssa pelehti.
— Ota minut mukaan soutamaan.
— Ei sinusta ole. — Oli Yrjö ollut joskus matkassa, mutta ei Tauno hänestä nyt huolinut, haittana se vain olisi ollut.
— Tulethan iltaselle kotiin, kysyi äiti, perunasäkkiä tuoden.
— Jos joudun, ja joudunhan minä, kaunispa nyt on sääkin.
Helteistä oli vesilläkin noin keskipäivän aikana, ja Tauno viskasi takin yltään. Mutta herttaista oli, oli keskikesän suloa. Tuskinpa värehtikään järven pinta, vihantina kuvastuivat saarten ja nienten äyräät kirkkaaseen kalvoon. Kirkas ja iloinen oli Taunonkin mieli, ja ääneensä hän lausui eräitä säkeitä »Heinäkuun viidennestä päivästä», kun asettui kaislikon rinteeseen maimakaloja onkimaan.
Siinä istuessa ajatukset harhailivat sinne tänne. Viivähtivät hetkisen Könösen Iitussakin. — Muun työn kesken se tyttö vielä liinaompelusta ehtii näperrellä… Suutari kuuluu isä olleen, mutta nuorena on kuollut, ja köyhänä… — Kun ei tyttö ole mennyt naimisiin, nätti tyttöhän se on. Kun saisi jonkun nuoren, siivon talonpojan. Saapihan se, nuori tuo onkin vielä. Vähän hienompi hän on muita. Ei se oikein sopiva olisi hänelle tuo Isotalon uusi isäntä, joka siellä kuuluu kulkevan; vanha kettu, käräjäpukari, mikä lie, — vaikka rikas talo.
Monet kahvit Tauno oli Könösen muorin mökissä kalamatkoillaan juonut, ennen isän kanssa, sitten yksin, ja oli muori sen tautta aina ollut niinkuin pappilan erityisenä suojattina. — Hoikasta ressusta Iitu oli sillä välin kasvanut korkeaksi, pullevaksi immeksi. Mennä syksynä, kun tyttö kerran saattoi hänet järven poikki, oli Tauno nauratellut ja leikkiä laskenut Iitun kanssa, ja monesti tämä oli sievästi punehtunut… Omituisesti se oli punastunut nytkin, kun hän keväällä Helsingistä tultuaan oli sinne ensi kertaa poikennut. Taisipa tyttö vähän häneen… No — kun tulee joku siivo talonpoika… Ei hän soisi muuta kuin hyvää Iitulle, hyvä tyttöhän se oli. — Ka, voudin venehän siinä soutaa; rysiään kokevat. Niin, huomenna ne on kekkerit voudissa, saapi ehkä tanssiakin… Miellyttävä tyttö tuo voudin Helmi, — vielä tosin kuin ruusu nupussaan…
Silleen ne kiertelivät siinä ajatukset ympäriinsä asiasta toiseen, ja moneen kertaan kiertelivät, ja kirkkaita salakoita nousi sillä välin tiheään ruohikon rinnasta. —
Koukut oli pantu ja Tauno souti rannalle päin. Ihan lahden pohjukkaan asti hän ei viitsinyt kiertää nientä, vaan laski siihen, missä maantie kulkee aivan rantaa, josta oikotietäkin pääsi Könösen mökille. Rantaan saapuessaan Tauno näki jonkun ajavan aika pöläkkää maantietä — ka, Isontalon isäntähän se oli, — kylläpä synkän näköisenä ja juuri kuin häpeissään.