Vähän häpeissään se olikin Isontalon Antti. Jos olisi hevonen ymmärtänyt, olisi se saanut kuulla ukon kiukuttelevan:
— Perhana, vasikannahat…! Kun minä vielä hupsuttelinkin, vanha mies! — Kuka olisi uskonut tytönnappulaa? Köyhä kuin rotta, mutta näpsäkkä! Peijakas! Eipä olisi uskonut, en minä eikä muut. Onkohan tuolla toinen…? Ja minä jo kehahdin sitä kylässä, että emännän minä siitä Isoontaloon tuon. — Juutasta! Siitä ne veitikat tietysti narrailemaan rupeavat, ilkeitä niitä kyllä aina on, jotka siten vihojaan purkavat, laulunkin yhtäkaikki tekevät. — Tuossa pappilankin maisteri. Saa kai sen sekin kuulla, ja muut… Voi sun vietävä! — Muorikaan ei osaa olla omalle tytölleen sen kovempana, kun tälle vain ei kelpaa isoon taloon emännäksi… Korea tyttö se on. No viisi siitä, kun vain en olisi sitä edeltäpäin tullut maininneeksi… Kun rupesin koko peliin!
Silleen tuskaili isäntä kieseissään ja suomaisi aina hevosta, jotta hittojako se…
Tauno lepäili hiukan ahteella ja pisti tupakan: olihan sitä vähilleen
virsta matkaa mökille, mutta menihän se selässä pussi, ja mytty myös…
— Eikö taas lie Könösessä Isotalokin käynyt; niin oli nyreissään.
Vaikka lie rukkaset saanut!
Siitä hän lähti kävelemään nurmikon poikki, polkua pitkin. Puolessa taivalta Könösen muori tuli vastaan.
— Päivää, muori. Minä olin juuri teille tulossa.
— Hyvää päivää. Ka kalamatkallako?
— Niin, ja tässä … äiti lähetti vähän perunoita muorille.
— Jumala siunatkoon sitä ruustinnaa, köyhiäkin aina muistelee. Minä olin tästä kylään lähdössä, kehruita viemään, pistäytymään…
Hän yritti takaisin kääntymään.