— Viekää pois. Minä nakkaan vain nämä teidän mökille.
— Entäpä jos maisteri joisi kahvit, jos keittämään…
— Kiitos, — ei tarvis. Minä en nyt joudakaan tällä kertaa. — Tässä on sisarelta ompeluksia, veisin, jos Iitu joutaisi…
— Ka, miksei. Eihän sitä taas nyt niin kiirettä ole hänelläkään. —
Minä sitten tästä kylään pistäyn.
— Hyvästi vain. Hyvästi.
— Hyvästi. Tuhannet kiitokset ruustinnalle ja maisterille itselleen, kun nyt rupesitte meidän tautta vaivaa näkemään.
— Eihän tämä vaivaa ole eikä mitään. Hyvästi.
— Hyvästi. Muori katseli vielä jälkeensä, että komea mies se oli tuo pappilan nuori maisteri, ja hyvin kunnolliseksi sitä kehutaan…
— Pois meni muorikin, — tuumi Tauno kävellessään, — eikö lie Iitu ihan yksin. No, eihän se mitä, pistäydyn vain ja saatan perille nuo viemiset. Myöhäksihän voipi käydä ennenkuin kotiin ehtii, ja näyttääpä vähän kuin alkaisi pilveillä. Eihän siitä Yrjöstä olisi ollut, jos vielä satamaan rupeaa…
Hiukan säpsähti Iitu ja punastui, kun Tauno astui tupaan. Ei hän ollut nähnyt venettä eikä mitään, kun äkkiä ilmautui siihen tuo tuttu, solakka vartalo. — Silmät oli hänellä vähän punertavat, oli tainnut hieman itkeä pihauttaa.