— Ei vie.
Niin, rukkasetpahan oli vetänyt ukko.
— Se on oikein. Nuori pitää olla ja pulska niinkuin oot itsekin, Iitu.
Iitu katsahti äkkiä ylös ja hymyili. Hän muisti, että oli se maisteri ennenkin tuolleen ilveillyt, silloin kun järven yli soudettiin.
— Joiskohan maisteri kahvia?
— Ei nyt tällä kertaa, kiitoksia. — Hän nousi lähteäkseen. —
Toisella kertaa taas. Minulla on pyydykset täällä puolessa.
— Mitkä pyydykset?
— Kalanpyydykset, hauinkoukut. Vai mitä pyydyksiä sinä luulit? — Hän naurahti veitikkamaisesti.
Iitu tuli hämilleen ja katsoi alas, että mitenkä hän taasen noin tyhmästi…
Tauno ojensi kättä hyvästiksi. Mutta niin oli nyt sievännäköisenä tyttö tuossa, että eihän sitä miten malttanut olla suutelematta. Eikä Iitukaan osannut paljon vastaan panna, katsahti vain akkunasta, että tuliko se äiti. Ei näkynyt; eikä Iitu tiennyt itsekään, olisiko hän suonut äidin tulevan vai eikö olisi suonut…