* * * * *
Pilveilemään oli ruvennutkin ja tuulemaan. Päivä oli peitossa, ja harvakseen ropisti vesiä taivas. Tumman synkiltä tuntuivat saaret ja rannat, metsä humisi kumeasti, ja rauhatonna aaltoili järvi.
Oli siinä Taunolla kiskomista vastaiseen. Ei hän nyt ensinkään muistanut, että oli viides päivä heinäkuuta, koettaessaan karttaa salmien suista tulevia ristilaineita. Ja ristilaineita kävi hänen omassa povessaankin. — Tänne jäivät häneltä Leppälahteen koukut, mutta ei tehnyt mieli palata kohta Könösen mökille. Tyttö parka; Taunostako siis hän piti? Rikkaan talon emännyyden oli hän vasta hylännyt, ja mikä tiesi, millaiseksi hänen elämänsä vielä oli muuttuva, mille tielle hän… — Taunolle muistui mieleen kirja, jonka hän oli aamulla lukenut, ja yleensä nuo kirjat, jotka päättyvät kuritushuoneeseen ja hulluinhuoneeseen. Ja hän ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan niin pelkkää valhetta… Paljon niissä on varjoa ja mustaa, eikä niitä ole hauska lukea, mutta sitä on maailmassakin niin paljon ilotonta ja mustaa… Ihminenkin on niin heikko ja kelvoton, eikähän sitä voinut mennä takuuseen mistään, ei itsestään eikä muista. — Suuttunut olisi Tauno, jos joku päivällä olisi hänelle sanonut, että hänkin voisi noin käyttää väärin toisen herkkyyttä… Hänestä tuo tyttöparka piti, ja jospa Tauno olisi tytöstä pitänyt vielä enemmänkin, kuin nyt, niin eihän hän sille mitään voinut. Siellä se istuu ja ompelee pappilan neuleita ja muistelee häntä…
Vaikealta tuo tuntui Taunosta ajatella. Ja siinä soutaessaan vastaiseen illan yöksi vaihtuessa hän mietti taas yhtä ja toista.
Hän mietti, että päivällä oli ollut niin tyyntä ja kaunista, eikä olisi luullut, että siitä niin äkkiä sade nousisi ja vihurituulet. Ja järven selkä oli ollut niin kirkas, sinervä taivas oli siinä kauniisti kajastanut ja hymyilevät rannat olivat olleet vihantana puitteena. Nyt kuohuili myrskyisenä ulappa, sankan hallava oli pilvekäs taivas, ja rannat haamoittivat mustina ja peloittavina. Ja siksi kai tuntuikin luonto nyt vielä synkemmältä, kun se päivällä oli ollut niin kirkas.
Mutta niinhän se on luontokin, että siinä on paistetta ja varjoja.
Ei ollut edes viides päivä heinäkuuta vielä aivan lopussa, kun Tauno tuli kotiin ja hiipi kamariinsa, hiipi hiljaa kuin pahantekijä töitään pakoon. Kauan hän vielä seisoi siellä yksin ikkunan ääressä ja katsella tuijotti miettivänä ulos myrskyävään luontoon.
SILLALLA.
Hyvin se oli säännöllistä maisterin elämä. Niin no, tietysti aamupäivät koulussa, ne olivat enemmän kuin säännöllisiä, ne olivat yksitoikkoisia. Mutta illatkin. Tuossa päivällisen syötyään hän puki vanhan nukkavierun palttoonsa ylleen ja katseli silloin aina melkein hämmästyneenä sitä yhtä napin kohtaa, johon ei ihmeeksikään itsekseen ilmestynyt nappia, — mutta pysyipä tuo reuhka päällä niine nappeineenkin. Pyyhkäisi sitten, ennenkuin päähänsä pani, kämmenellään pari kertaa pörröistä karvalakkiaan ja silmäili vuoria, että pysyisivätkö ne sen takana vielä pumpulit, ja ajatteli, että saisihan se olla vähän siistimpikin lakki. Mutta nuo takajalat ainakin, kalossit, ne pitää ostaa uudet huomispäivänä, — kun tulisi aikuista. Kepin maisteri pisti jo valmiiksi, koukku vasemmassa kouransilmässä, syvälle taskuunsa, niin että sitä ainoastaan noin vajaan kyynärän verta oli ulkopuolella, — ja lähti sitten tallustamaan. Käveli kirkon kiviaidan kuvetta pormestarin nurkkaan, siitä viistoon yli kadun pumpun luo, ja niin rantakäytävää pitkin alas sillalle. Olisihan sitä torin poikki suoraankin päässyt, mutta eipä tuota ollut kiirettä.
Niin hän teki syksyllä ja talvella. Siinä sillalla oli niin raikasta ja vilpoista ja rauhallista, että siinä mielikseenkin asteli päästä toiseen ja taas toiseen tuntia pari — eipä tuota ollut muutakaan tekemistä. Jos kovin kylmästi puhalsi jäinen viima tai lunta pyrytti talvinen taivas, niin hän painoi karvareuhkan syvemmälle korvilleen, nosti pystyyn takkinsa kuluneen samettikauluksen, tukki kädet syvemmälle taskuihin — ja kiirehti pikkuisen tavallista vitkaista laiskanmarssiaan. Mutta käveli kumminkin. Siellä sillalla oli niin yksinäistä ja rauhallista. Harvoin siellä joku muu kiirehti sillan yli, jonkin kerran leipurin Vendla-neiti, joka juuri sillan korvassa asui, juosta piipotti ohitse ja hymyili ystävällisesti yksin kävelijälle. Kaikki muut kulkijat oikaisivat jäätä pitkin joen poikki, ja nuoriso huvittelihe siellä poikemmalla, luistinradalla, josta väliin vain sillalle asti helähti raikas nauru tai joskus sunnuntai-iltoina vaskitorvien tahdikas soitto. Yksin sai maisteri kävellä, ja tyytyväisenä, makein hymy kasvoillaan hän palasi sieltä pilkkoisen pimeässä samaa tietä kaupunkiin, mutta poikkesi pormestarin nurkasta oikealle, pistäysi seurahuoneella, jossa hiljakseen nauttien, sanomalehti edessään ryypiskeli lämpöistä totia lasillisen, — harvoin kaksi.