Kolme ylioppilasta laskeusi alas katua, palasivat iloisina ilvehtien öiseltä retkeltään, eivät olleet kurjia eivätkä surkeita. Kadunkolkassa näkivät yksin istujan; se oli merkillinen ilmiö, sitä piti pysähtyä katsomaan, tarkemmasti tutkimaan, saamaan selville, mikä siinä istui ja mitä varten se siinä istui. — Taisi nukkua … no, sitten kai sille piti laulaa kehtolaulu. Yks, kaks, kolme… »Uinahda sä vieno…»
Ville heräsi, nosti päätään ja katsoi tyhmänä, tuijottavin silmin noita outoja, ilvehtiviä laulajia. Hän ei käsittänyt, mitä ne olivat, katseli vain liikkumattomana, suu selällään. Ylioppilaat katkaisivat laulunsa, rämähtivät nauramaan, yksi heistä nosti kohteliaasti hattua ja kumarsi: — Anteeksi jos häiritsemme, mutta miksi olet noin surkeana. Onko heilasi vietelty vai tahdotko ehkä paperossin?
— En.
— Vai et. Kuka sinä olet?
— Heittiö.
— Hauskaa tehdä tuttavuutta. Mutta sinähän itket, lapsiparka, annas kun niistän nokkasi. Mitä itket?
— Minä olen heittiö, juopporenttu, koira minä olen, viheliäinen, ihmisten hylky… Sylkekää minua…
— No, jos sillä voimme tehdä palveluksen, niin…
— Pojat, so, oletteko hävyttömiä, näettehän, että mies on tosissa tuumissa, kovissa asessoreissa…
— Ei näy olevan omalla asiallaan. Heitetään siihen kypsymään.