— Se on minun koirani, millä oikeudella te…
— Ei oikeaan eikä vasempaan…
— Ulos heti tästä huoneesta, päihtynyt sälli-rakkari holvailee…
— So, ei tappelua. Ryökkynä ehätti siihen, erotti miehet, jotka kauluksista jo olivat tarrautuneet, ja talutti ulos Villen; tämä seurasi lakeana kuin lammas, hoippaili vain ja soperteli: ja juo ja laula.
Vasta kadulla, kun jo ovi oli takana suljettu, alkoi tuntua, että sitä vietävätä olisi pitänyt nokittaa. Hänen muka koiransa, äläs kelpo värkki, siitä haukkumaan ja kaulaan tapaamaan. Olisipa pitänyt sitä möhömahaa vähän heilauttaa. Ja röökynäkin heti minun kimppuuni, halvemman kun muka näköinen olin, niin tietysti se minua ulos taluttamaan, se tuhannen lutsukka. Ja oluttakin jäi juomatta kuinka paljon liekään maksettua. Kyllä minä vielä… — Ville kopautti muutamia kertoja ovelle, sisään muka rynnistääkseen, mutta ajatteli sitten, että viittätoistako hän niistä koko herskapeista, pitäkööt oluensakin, kun kehtaavat … eipähän ne köyhää petkuttane, kun häntä petkuttavat — vietävän roistot. Kaksi pulloa maksettua olutta … no sitä pitää kapakkainkin jollakin tavalla tienata.
Niin se Ville mukisi ja kiukutteli, kun siitä verkalleen vinttaroi katua ylöspäin. Takki leuhtoi auki, kädet olivat pistettyinä palttoon taskuihin, pää oli alaspäin kumarassa ja lakki toisella korvalla.
— Niin — minnekähän nyt siinä oikeastaan luikkikaan, niin minne, samapa se minne, tottapa siitä johonkin koituu, jonkin paikan yhyttää. Tuttupa on tie tuonnepäin, on sitä kävelty joskus ennenkin… On kävelty, on roivattu, on juopoteltu ennenkin … juodaan ja roivataan vastakin, kehenpä se kuuluu, kenelläpä on siihen sananvaltaa. Saarnatkoot raittiuttaan tyhmemmille, tämä poika ei vääjää eikä ole vääjätä pakko.
Semmoisia sekavia tuumiaan hän puoliääneen soperteli yksin yönselässä kävellessään. Mutta sakein huuru haihtui päästä raikkaassa, kylmässä ilmassa, tajunta palasi vähitellen juopuneen mieleen, selvää järkeä pilkisti pikkuisen samean hämärän keskitse. Pistipä mieleen ajatus, että taasko hän täällä yksin yösydännä päissään tallustaa autiolla kadulla, taasko on juotuna viikon palkka, taasko ovat tärvättynä hyvät aikomukset, taasko on voittanut himo miehen. Eikö yhtään kertaa enää jaksa pysyä aisoissaan, ei jaksa … mennyttä miestä, mennyttä miestä! Kelvoton hylky, hylkyjen hylky sinä Ville oot, tämmöinen juuri hylky, hylky, hylky…
Sappeaan valatti noin hetkeksi tajuntaan herännyt mieli, katkeraa sappea omaa kelvottomuuttaan kohtaan. Roisto, kurja kapakan kulkija, yön koluaja, viheliäinen vetelys, mitätön tontti, semmoinen hän oli, hän itse, juuri sama Ville, joka tuossa toikkuroi kadunviertä ja sadatteli omaa kurjuuttaan, hän itse, eikä sitä toista toki semmoista ollutkaan. Eikä siitä omasta häijystä itsestään päässyt erilleen enää koskaan, siihen surkeuteensa piti hapata, juoppoheittiö nimenä, heittiön päivät edessä. Se kirveli, melkein itketti.
Siinä olivat muutamat puodin portaat nurkassa, niille mies istahti hetkeksi, sillä raukeiksi kävivät jäsenet ja uupumus voitti. Pään hän nojasi kättä vastaan, kumartui siihen, ja vedet tirahtivat silmiin miehisen miehen, niin oli katumusta, synkkyyttä täynnänsä sydän. Miettiä hän ei voinut asemaansa, ajatus ei juossut, mutta tuntui niin kolakalta, katkeralta. Siinä hän vaipuneena istui, ei nukkunut, mutta ei ollut valveillakaan. —