— No, terveeksi sitten jää.
— Terveeksi — minuako pilkkaat, minä jään miksi tahdon ja sinä saat mennä vaikka…
Ville jäi yksin siihen pöydän ääreen istumaan, nojausi tuolin selkää vastaan, ja pää painui alaspäin. Kädessä hän piti olutlasia ja katseli siitä tylsästi ympärilleen. Oli sakeata, harmajan savuista siinä kapakkahuoneessa, sotkuista oli, kaikki näytti olevan sekaisin. Siinä oikealla istui miehiä, jotka väittelivät ja rähisivät, vasemmalle taas supatti kaksi miestä, viekkaan näköistä, päät yksissä posmittivat — toinen kehoitti myötään toista juomaan. Mutta sieltä edempää näkyi kaikki kuin usvan takaa, epäselvänä, häilyvänä: yksi sääri siinä selvästi roikkuili, kalossi on jalassa, mutta kenen jalka se oli, siitä ei saanut selvää — ei vaikka… Ja muuan oli paitahihoissaan, vaan ei näkynyt päätä, liekö ollutkaan. Mutta pulloja oli paljon, oikein lystisti paljon, ja laseja tyhjiä ja täysinäisiä — ne näyttivät liikkuvan, heiluvan puolelle ja toiselle — voipa peeveli, kuinka oli hauskan näköistä. Ja ryökkynä siinä yhä samettireunanutussa kantoi uusia, töksäytteli väsyneen näköisenä, kun komennettiin paikasta toiseen mutta kantaa sen piti, piti vissisti, eivät auttaneet juonet. Sen piti kantaa olutta, olutta…
— Olutta! Hoi, te röökynä! Olutta.
— No hiljempään … vähemmälläkin kuuluu. Ja vastahan minä toin.
— Mitä se siihen kuuluu, mulle pitää tuoda olutta, minä tahdon ja minä maksan, ja minä jaksan…
Ville sai oluen, kaksi oli nyt täysinäistä pulloa edessä, ja siinä hän istui yksin niiden ääressä. Palttoo oli auki yllä, auki oli takki ja liivikin, ja lakki oli vinossa päässä, toisella korvalla röhötti, jalat retkottivat kaukana pöydän alla. Aina hän maisteli väliin lasista, jota yhä kädessään piteli, mutta ei se enää oikein ottanut tyhjentyäkseen. Hän uhkasi siinä joskus, katsellen somasti pyörivään ympäristöönsä, mutta vähitellen alkoi lamautua luonto, herpautui repäisevä uhkamieli, vankka oma tahto lannistui, ajatus kangistui. Siihen hän oli lutistua istuimelleen … mutta ei, ei niin sentään, vielähän hän oli mies, joka olonsa tiesi ja voimansa, joka itsestään osasi vastata … ei tässä niinkään sentään lutistuta.
— Ja sitten me ryypättiin. Ja juo ja laula… Kenenkä se tuo on rakki, he, tiisti, tahdotko sinä olutta … saat tilkan niskaasi, — ka niin, päristele nyt.
— Se on minun koirani, örähti muudan nousten suuttuneena.
— Yhy. Ja juo ja laula…