— Niin, mutta olisitpa nähnyt esimerkiksi Berliinin vahamuseossa… Se on ensimmäinen laatuaan maailmassa, Pariisissakaan ei ole semmoista. Siellä kun liikut, niin et erota elävätä ihmistä vahakuvasta, kunnioituksena nostaisit lakkia vaha-Bismarckille, ja yksin jos olisit, et malttaisi olla vahatyttöä suutelematta. Mutta kun useammin käypi…
Me kävelimme alas Unioninkatua, muka Esplanaadille. Mutta sattuikin olemaan jokin ylhäinen nimipäivä, paraati oli torilla. Ihmisiä oli siellä kuin helluntainepistolassa, ja siksipä me emme viitsineetkään nyt lähteä joukkoon tungeskelemaan, — onhan tuo tuommoinen jo nähty. Minun jos olisikin mieleni tehnyt, niin en ilennyt ystävääni pyytää, sillä kummempiakin tuo toki lie ollut paraateja katsomassa. Seisoskelimme siellä syrjemmässä hetkisen, ja minä otin ohimennen vähän arvostellakseni marssivain sotamiesten juhlavormuja.
— Puku sittenkin on sotamiehen koristus. Mutta ei niillä täällä meidän väessä sentään ole niin komeita koristuksia kuin kuuluu olevan ulkomailla ja kuin jo muutamilla Ruotsin kaartinkin osastoilla näkyi olevan.
— Eiväthän nämä ole pukuja eivätkä mitään sen rinnalla, kuin esimerkiksi Saksassa husaareilla ja ulaaneilla ja muilla. Kun ne ovat paraatipuvussa, niin se on vähän toinen kiilto ja toinen helinä. Kypärät välkkyvät kuin tulen liekit, vyöt paistavat hopealta ja vaate on hieman erilaista tekoa, sen vakuutan. Kun niitä näkee ohi marssivan, niin oikein äkkinäiseltä silmät huikiaa.
— Johan sinä nyt taidat… — Minä uskalsin hiukan epäillä tuota, niinkuin on luonnollista minun ahtaammalta näkökannaltani. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, ainakaan ääneen.
— Käypäs katsomassa, jos et usko. Niin seisot siellä kuin maalainen apteekin edessä suu auki, ja ällistyt niin, jottet ymmärrä pitkään aikaan niskojasi kääntää. Mutta kun vähän on saanut liikkuneeksi Euroopan eri maissa, niin siihenkin kiiltoon pääsee tottumaan.
Ystäväni vähältä suuttui, niin tyhmä oli hänestä minun epäilemiseni. Ja minä jo pelkäsin, että nyt häneltä ei enää tule kertomusta mitään; mutta sattui samassa niin onnellisesti, että ihmisliuta rupesi sotaväen jäljestä vetäytymään meihin päin, tunkeilemaan ja ehättelemään. Huomautin silloin, että onpa tässä rahvasta kerraksi, tämmöisessä ihmistungoksessa olen harvoin ollut.
— Mitäs tungosta luulet tämän olevan. Olisitpa joskus Pariisin kaduilla, kun kansaa syystä tai toisesta on tulvinut kokoon. Siinä sitä on rahvasta, on hämminkiä. Se on kuin yksi tuhatpäinen eläin, joka kippurehtaa kadulla tai torinpaikoilla, aaltoilee kuin meri ja kihisee kuin koski. Mutta järjestys siinäkin pidetään, ei mitään metakkaa pääse syntymään. Jos voisit aavistaa, minkälaiset siellä on poliisit…
Enhän minä sitä voinut aavistaa, omalta näkökannaltani, mutta koetin olla tarkkaavaisen ja viisaan näköisenä niinkuin ainakin, ettei hän arvelisi kuvaamisensa turhaan menevän.
— Sinne sitä kyllä äkkinäinen sotkeutuisi ja hämmentyisi, niin ettei lopulta tietäisi missäpäin hänellä on silmät ja missä selkä. Mutta pariisilaiset ovat siinä tungoksessa kuin kotonaan, ovat leikkisimmillään silloin juuri. Ja kun maailmassa jonkin aikaa on liikkunut, niin siihen tottuu ja on levollinen kuin ainakin. Ja samanlaista se on muissakin Euroopan suurimmissa pääkaupungeissa.