Hän kieraisi tyytyväisen näköisenä hienoja pariisilaisia viiksiään ja teki sitten liikkeen kädellään, ikäänkuin osoittaakseen, että siellä tuo oli jotakin, mutta mitäs täällä. Jos minulle oli mieluista kuulla hänen muistelmiaan, niin mieluista se tuntui olevan hänellekin kertoa. Niissä muistoissa viivähtää hänen mielensä kernaasti, usein ja kauan, hän ikäänkuin märehtii tarkalleen yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä on nähnyt ja kokenut maailman keskipisteissä, elää ne ajatuksissaan uudelleen ja yhä uudelleen. Ja silloin aina leviää ylhäinen, hieno, voisipa sanoa ulkomaalainen hymy hänen kasvoilleen, ja hänen liikkeissään tuntee silloin selvästi kokeneen ja elämään tottuneen maailmanihmisen. Minullehan se kaikki tietysti käypi kateeksi — eikä kummakaan —, mutta en puhu mitään, itsekseni vain katson ja kadehdin.
Mutta sattui tässä tuonaan niin, että oli tuo kateellinen mieleni vähällä päästä ilmi purkautumaan. Me istuskelimme, ystäväni ja minä, Seurahuoneen täyteen ahdetussa salissa ja katselimme tanssivaa »Svea balettia», jota sekä sanomissa että yksityisesti oli paljon kehuskeltu. Mutta meitä se ei tyydyttänyt kumpaistakaan, liian oli kömpelöä, liian kankeaa ja liian rivoa. Minäkin olin nähnyt Tukholmassa käydessäni »Mosebackenilla» tanssijattaria paljon sorjempia ja liikkeiltään notkeampia ja sirompia, enkä tietysti malttanut taas olla puheen aluksi huomauttamatta, että — »kaikenlaista muualla jo kelpaamatonta ryönää ne tänne Suomeen lähettävät. Kun minäkin olin Tukholmassa ja siellä näin tanssijattaria, niin aivan ne olivat kuin henkiä tai keijukaisia näitten rinnalla…»
Mutta silloin ystäväni vähän jo tuskaantui.
— Sinulla on aina hampaillasi nuo Tukholman näkemäsi. Äläs kelpo Tukholma, eihän se ole sen kummempi kylä kuin tämäkään Helsinki, ainakin hyvin vähän kummempi. Kun näkee jotakin tähän laatuun esimerkiksi Berliinissä ja esimerkiksi Pariisissa, niin eihän sitä voi verratakaan; siellä tulta, siellä makua, siellä mehua. Huonoinkin tanssijattarien esiintymispaikka siellä on siksi paljon etevämpi sinun tukholmalaisiasi, ettei sinulla voi oikeasta tanssista olla käsitystäkään. Sitä ei voi verratakaan sinun Tukholmiisi.
Näin hän sanoi kiivastuen, ja suoraan sanoen se minun pisti vihaksi. Olin näet aina kaikessa vaatimattomuudessani ollut itsekseni hieman ylpeä Tukholman-retkestäni, — niitä on näet paljon, jotka eivät ole käyneet edes sielläkään — ja ymmärrettävästi loukkasi siis tunnettani pahasti, kun ystäväni noin säälimättä repi palasiksi kaikki ylpeyteni ja hiljaisen iloni syyt. Ja sitäpaitsi näytti nyt siltä, kuin ei minun enää kannattaisi ruvetakaan Tukholman-tiedoillani houkuttelemaan häntä kertomiseen. Hän jo nähtävästi halveksi kaikkia minun vähiä kokemuksiani sieltä.
En puhunut mitään, mutta hiljaisuudessa kaiveli sydäntäni. Katselin, kuinka hän istui varmana ja ikäänkuin anteeksi antavin ja armollisen suvaitsevaisuuden katsein seurasi näyttämöllä tapahtuvia, hänelle kovin vähäpätöisiä seikkoja. — Koskahan minä pääsisin tuolle kannalle? Varmaankaan en koskaan.
Ihan leppyneinä ystävinä me lähdimme pois, mutta minun oli mieli haikeana. Ja silloin kirjoitin tämän.
Mutta äärettömän hyvästi voin mielessäni kuvailla, kuinka hän, jos sattumalta näkisi tämän painettuna, kieraisisi pystyyn pariisilaiset viiksensä, hymähtäisi itsekseen pilkan ja säälin sekaisesti ja tuumailisi:
— No onhan tuo nyt tämäkin. Mutta kun kirjoitetaan esimerkiksi
Euroopan suurissa sivistysmaissa…