Ilta oli sateinen ja pimeä niinkuin syksyllä ainakin. Ilkeätä lorinata piti vesi, joka räystäskourusta roiskuili maahan, ja epäsointuisasti säesti sitä etäämpää ojatulva valuessaan maantienojasta viemäriin. Maantiellä oli isoja lätäköitä, rattaat räiskyttivät alituisesti soravettä ajajan niskaan ja silmille, ja ken jalan sortui kulkemaan, sai visusti varoa, ettei häntä niljakka savi livauttanut nokalleen rapakkoon. Kopeloimalla sai eteensä koetella tiellä pysyäkseen, sillä niin oli pimeätä kuin säkissä.
Tuo oli oikein kamalata säätä Hilma-rouvasta, kun hän teki poislähtöä postineidin luota. Ja myöhäksikin oli vielä mennyt ilta, aika oli kulunut siinä rupatellessa niin, ettei sitä huomannutkaan. Kahden kesken olivat istuneet, voudin nuori rouva ja postineiti, jälkimmäisen luona ja jutelleet illan kuluksi tämän maailman asioita. Ja hyvähän tuo oli, että oli saanut iltansa siksikin menemään, sen vihattavan perjantai-illan, jolloin muuten aina piti itsekseen istua, kun pitäjän herroilla oli vistipäivänsä ja totinjuontipäivänsä. Niinä perjantai-iltoina istui sentähden neiti Roosa, postineiti, tavallisesti voudissa, rouvan huvina. Mutta nyt hän oli päivällä sanonut: »Tule sinä Hilma nyt kerran minun luokseni, niin istumme siellä. Minä kun en ole oikein tervekään, niin juodaan nyt kerran ihmeeksi siellä meillä teetä. Laita poika ajoissa nukkumaan ja tule». Ja Hilma-rouva oli ajatellut, että miksipä hän ei lähtisi, ainahan vaihtelu hauskuttaa.
Istuttu oli oikein lukon takana — joulukin läheni — ja syvässä hiljaisuudessa puhuttu asiat poikki ja pitkin, niin että posket lopulta hehkuivat ja päätä kivisti; ainahan sitä on puheen ainetta, kun nuori rouva ja neitonen suuksatusten yhtyvät. Kello viilti yli yhdentoista. Sentähden lähti Roosa-neiti itse palvelijoineen lyhty kädessä saattamaan vierastaan kotiin, vaikk'ei ollutkaan sitä heidän väliä kuin satakunta syltä kylänkeskeistä taivalta.
Lähtivät ja kiertelivät lyhdyn häilyvässä valossa maantien syvimpiä rapakoita, kohottelivat hameitaan puolelta ja toiselta aina vain ylemmäksi, etteivät helmat pääsisi kastumaan; eipä tuossa ketään lie ollut näkemässä. Kuollut oli yö; veden loisketta kuului askelten alta, mutta elävän ääntä ei läheltä eikä kaukaa. Pimeys oli kätkenyt luonnon, maantieltä lähimmät rakennuksetkin tuskin hämärtivät epäselvinä ja valottomina.
Roosa-neitiäkin jo peloitti, he värisivät molemmat kävellessään käsikynkitysten varovasti edelleen.
Kirkon valkea seinä kuvautui kalpeana mustan männikön rinnassa. Naiset painautuivat lähekkäämmäs, kulkivat ääneti, tuskin hengittivät, kun portin ohi menivät. Jokin akkuna lepatti ilman vedossa. Heitä puistatti, tuntui kylmältä.
Mutta Hilma-rouva koetti olla rohkeana.
— Peloittaako sinua? Palaa takaisin, kyllä minä yksinkin jo uskallan kävellä.
— Hyi, mitä puhut. Sinäkö jäisit yksin tässä yössä maantielle — ei.
— Mitä manalaisia sinä täällä luulet olevan?