— En minä aaveita pelkää. Mutta sattuisi joku ilkiö olemaan kätkössä nurkan takana…
Puolen matkaa he olivat kulkeneet, kun saapuivat kapteeni vainajan talon kohdalle. He ihmettelivät sitä pimeyttä, kun ei koko taloa paljon haamoittanutkaan, vaikka se oli aivan maantien varrella. Silloin juuri piika, joka edellä kantoi lyhtyä, kiljaisi, säpsähti, niin että lyhty oli pudota.
— Sieltä näkyy tulta akkunasta.
— Tulta autiosta talosta! Johan sinä nyt…
Mutta Hilma-rouva näki sen itse, kun astui kaksi askelta. Kapteeni vainajan huoneen akkunasta talon päätypuolelta näkyi himmeä valo, kalpea kuin kuutamon paiste. Pienen puutarhan puitten lomitse se loisti kuin ilmassa häilyvä liekki valaisten lehdettömän pihlajan hoikat oksat. Mutta siihen se rajoittuikin.
— Tuli autiossa talossa … huih, katso! — Roosa-neiti värisi kuin lapsi tarttuessaan kaksin käsin ystävänsä käsivarteen. Hänen silmänsä olivat kuin juotetut siihen häilyvään, kelmeään liekkiin.
— Se ehkä heijastaa lyhdystä.
— Vai lyhdystä, hätäili piika, katsokaa. — Hän peitti lyhdyn hameittensa alle, ja tuli näkyi sittenkin.
— Mutta eihän siellä voi olla ketään, puhui rouva, koettaen näyttää miehuuttaan. — Avaimet ovat kaikki meillä, maalarit toivat menneellä viikolla.
— Siitäpä juuri, kuiskaili piika. — Kas kun leimuaa, nyt vilahti kuin varjo ohi…