— Tokko tuolla siitä isästä lie kovinkaan vissejä tietoja, tokaisi silloin emäntä, joka aina oli kärkkäin Markettaa panettelemaan. — Puhuvat, että se siellä yhden jos toisenkin kanssa on vesakoissa virunut ja luhilla lepäillyt, ketäpä se sitten ruokosta osaisi ahdistellakaan.
— Ja vaikka olisi siitä ollutkin tieto, niin saattoi arastella käräjäinkäyntejä ja muita jutkuja, nuori kun on vielä ja ujo. Pesusen Hannuahan nuo isäksi hokevat, mutta menepäs niitä isoisia ja rikkaita siitä haastamaan ja vielä toteen näyttämään. Pakeni tänne salolle tyttöparka koko ympäristöään ja häpeätään, heitti ruokot ja muut.
— Kovin se onkin noloksi mennyt ja surulliseksi, mutta tietääpä sen, kun maailma joka kolkalta hylkää ja häpäisee häntä…
Aamusta iltaan Marketta istui ahkerana rukkiaan polkemassa, ja aina kun kehruunsa oli saanut valmiiksi hän lähti niitä kirkolle viemään. Silloin hän puki pyhähameen ylleen, vyötti vyön solakan vartalonsa ympäri ja suki tuuhean tukkansa paksulle palmikolle. Sitä tehdessään hän katseli kuvaansa pienestä peilistä, ja talonväki näki hänen usein siihen hetkeksi jäävän seisomaan kuvastin kädessä. Tarkasteliko hän siinä hukkaan kuihtuvaa kauneuttaan, joka ennen oli ollut hänen ylpeytensä ja hänen vallattoman uhkamielisyytensä aiheena, ja ajatteliko, että olisipa siitä voinut nauttia kauemmin ja nauttia paremmin? Kenties hänen mieleensä muistuivat ne onnelliset tyttövuodet, jolloin hän iloisena lintusena viserteli töitä tehdessään ja kaikissa kylän kekkereissä oli kaikkien suosima kukkanen, jonka ympärillä aina poikia monittain liehakoi, vaikka hän olikin vain köyhä piikatyttö… Kenties hän mietti sitä onnea, mikä hänenkin osakseen olisi voinut tulla, jos hän ajoissa olisi ymmärtänyt suostua niihin, jotka hänellä silloin olivat miehiksi tarjolla, eikä olisi vallatonna antautunut vaaran tielle …, jossa hän menetti onnensa, iloisuutensa, kauneutensa, kunniansa — kaikki. Kenties hän kuvastin kädessään siinä kaihoili sitä elämän haaksirikkoa, johon hänen kauneutensa oli hänet syössyt… Kenties. Sillä entistään murheellisempana hän heitti peilin kädestään, käveli vielä kehdon luo, jossa lapsi rauhassa lepäsi, kohenteli sen vuodetta ja lähti.
— On sillä vielä vanhoja metkujaan jäljellä, koreilua ja ylpeilyä, puhui emäntä viitaten Marketan kuvastintarkastukseen.
— Mutta onkin sillä silmät, jottei toisella, vastasi isäntä ähmästäänkin eukkorahjustaan pistelläkseen.
— On sillä — lutsukalla…
Illalla, kylältä palattuaan, oli Marketta useimmiten vielä entistään alakuloisempi ja surullisempi. Hän oli tavannut entisiä, onnensa aikaisia tuttavia, oli taas saanut kärsiä pilkkaa ja nöyryytystä ja tunsi itsensä vielä entistä hylätymmäksi, vielä entistä yksinäisemmäksi, vielä entistään viheliäisemmäksi. Silloin hän astui kiihkoisesti kehdon luo, jossa se ainoa lepäsi, jota varten hänen enää kannatti elää ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa ja ainoa turvansa, nosti hellästi pojan rinnoilleen ja ruokki sitä siinä katsellen käsivarrellaan lepäävää pienokaista tavattoman hellästi, lempeästi ja rakkaasti. Silloin hän tunsi, että vaikka kaikki maailmassa häntä vastaan nouskoon kukistamaan häntä vieläkin suurempaan kurjuuteen ja häpeään, niin onpa jäljellä aina yksi toivo ja yksi tehtävä…
Kun hän oli taas lapsen kehtoonsa laskenut ja peittänyt, soudatteli hän sitä uneen tuuditellakseen, ja katse lepäsi lakkaamatta pienokaisen viattomilla kasvoilla. Ja vaikka poika oli jo aikoja nukkunut, hän soudatti sitä siinä vielä kauan aikaa, laulellen hiljalleen omituisen surunvoittoisella äänellä uudelleen ja yhä uudelleen:
»Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki…»