Hän lauloi hyvin hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä, mutta siinä äänessä oli sittenkin sellainen sointu, siinä kuvastui sellainen vieno, lämpöinen rakkaus ja alttiiksiantavaisuus, että se pakostakin vaikutti kaikkiin Viertolan tuvassa olijoihin. Heidän puheensa katkesi, heidän raikas naurunsa väsähti, yhdessä kohdin he istuivat kauan, äänettöminä ja hartaina kuunnellen tuon yksinäisen huonemiehen hiljaista hyräilemistä nurkassaan. He tunsivat siitä soinnusta, että siinä nuori onneton äiti tuuditti lepoon lehtolastaan.
VIELÄ SIIHEN MITÄ RAKKAUTTA…!
Kolmatta vuotta se jo Jehu apteekkarilla oli. Pienestä poikaressusta asti hän oli kasvanut patruuna-vainajan konnulla, ja kun hänet sitten, pariinkymmeniin päästyään, huomattiin toimeliaaksi ja luotettavaksi mieheksi, oli nuori patruuna ottanut hänet kaupunginrengikseen, — hevosta hoitamaan, katua lakaisemaan ja juoksemaan apteekkiherrojen asioilla. Juho hänen nimensä oikeastaan oli, mutta reviisorit olivat hänet Jehuksi ristineet, hän kun oli koko veitikka tohtorin piikoja riiailemaan.
— No jo se on täysi Jehu, he hänelle ilveilivät, — kun kaupungin pulskimpia tyttöjä alkaa kopistella.
— Mutta eipä paljon mies uskaltanut niihin katsellakaan, kun maalta moukkana tuli! Nyt se vain jo tohtorin silkkihuivi-, juppahame-piikojen kanssa kynkitysten kulkee.
— Nehän, näetsen, hyvin soveltuvat yhteen: apteekkirenki ja tohtorin piiat, — molemmat kuuluvat lääketieteeseen.
— Ja terveydenhoitoon. Heistä sitten potra pari tulee!
— Mutta minkä se Jehu niistä kolmesta ottaa? Tiinanko? — Pulskia ovat kaikki.
— Ottaa kaikki kolme, niin piisaa!
Silleen ilveilivät roviisorit ja muut apteekkiherrat Jehulle, kun tämä milloin kantoi sisälle puita tai vettä tahi muuta apteekissa puuhasi. Jehu se vain myhähteli sanoen: »Jo ne on leikkisiä nuo roviisorit! Mitä minä niistä letsukoista…!»