Mutta kumminkin hän aina sunnuntai-iltoina asteli uljaasti pitkin katuja verkatakissa ja varsianturoissa, talutellen kynkästä milloin mitäkin tohtorin piioista, ja apteekin sivu marssiessaan hän hymyili veitikkamaisesti sille roviisoreista, jonka vuoro oli olla sisässä ja joka yksin ikävissään apteekin ikkunoista katuliikettä katseli.
Eräänä talvipäivänä Jehu astui hyvin miettiväisen näköisenä apteekin varastohuoneeseen, jossa apteekkarikin silloin oli. Heti huomasivat herrat, että miehellä oli jotakin sanottavana, kun niin vakavissa ajatuksissa kulki.
— No, mikä nyt Jehun sydäntä painaa? Puhu pois, kehoitti muuan.
— Rukkaset lie poika parka tohtorin piioilta saanut, virkkoi toinen.
— Eihän toki kaikilta, lohdutti kolmas.
Mutta hämillään ja lakkiaan pyöritellen Jehu kääntyi apteekkarin puoleen:
— Minä tuota lähdin kysymään … pistäysin … että paniskohan se patruuna hyvin pahaksi, jos tuota minä niinkuin kesken vuoden…
Kesken jäi lause.
— Mikä päähäsi nyt on pistänyt? Pois palveluksestako pyrit? kysyi kummissaan apteekkari.
— Niinhän minä sitä olen vähän tuumaillut, että jos ei patruuna pahastuisi…