— Liisa-niminen se… Parisen kymmenissä kuuluu olevan, tokaisi hän kumminkin väliin.
— Minkä näköinen se on? Tummako vai vaalea?
— En minä häntä niin tarkoin tiedä.
— Et tiedä? Tottapa se komea tyttö on.
— Tottapa se komia… En minä häntä vielä ole nähnyt.
— Et nähnyt! — Sekös herroja ihmetytti. — Et nähnyt morsiantasi!
Kuinka sinä sitten saatat häntä tuntea ja rakastaa?
— Hyväluontoiseksihan nuo tuota hokevat, eikähän siihen mitä rakkautta… Jo ne on leikkisiä nuo herrat! — Jehu hymyili ja meni ulos, pilaksi kun herrat hänen naimisensa tekivät.
Sitä ne eivät herrat kummastelleet, että Jehu omilleen pyrki. — Tukalatahan se on toisen orjana olla. Eikä sitäkään, että hän naimisiin aikoi. Tunsivathan he kaikki, kuinka ilottomat usein poikamiehen päivät ovat: ei häntä, hänen töistään päästyänsä, armaan syli odottele, ei lievitä hänen ikäviään eikä huoliaan oman, hellän naisen hempeys, ja kylmäksi jääpi vuoteellakin hänen kylkensä. Mutta sitä ne herrat ihmettelivät, kun ei Jehu sanonut morsiantaan rakastavansa eikä tuntevansakaan.
— Joko ne ensi pyhänä kuuliaiset pidetään? kysyi viikkoa myöhemmin muudanna aamuna eräs roviisoreista Jehulta, kun tämä tulta apteekin uuniin teki.
— Ensi pyhänähän ne …, vastasi Jehu vähän ujostellen.