Eikä Alma ollutkaan pahasti sairaana, vilustanut vain oli päivällä pikkuisen ja päätä särkenyt, nyt se oli jo melkein ohi. Mutta kumminkin hän oli — selitti hän Eerolle tervehdysten jälkeen — päättänyt pysyä huoneessa sen iltaa, kun vielä hiukan hervotti. Hauskaa oli, että Eero sattui siihen juuri tulemaan pakinata pitämään, sillä yksin kun oli, kävi aika pitkäksi, ja hän oli siinä hämärässä ollut jo vähän surullisella tuulella.
— Ja tästä ikkunasta me näemme kuun pimenemisenkin ihan selvään. Kas kun se nyt onkin kirkas ja täysi, himmentää tähdetkin ympäriltään. Mihin aikaan se alkaakaan pimeneminen?
— Yhdeksän ja kaksi minuuttia se vasta… Ehkä olette väsynyt ja tahdotte jo aikaisemmin mennä levolle. Älkää minun tähteni valvoko … pistäydyin vain hetkeksi lämmittelemään.
— Ei, ei. Olen nukuskellut pitkin päivää, istun mielelläni tässä, nojaan tuohon sohvan nurkkaan. Siihen näkyy kuukin ihan selvästi, akkunan ääressä voisi vetää.
— Mutta kun on valoa sisällä, niin ei näe hyvästi ulos.
— Lampun voimme sitten siirtää edemmäs, mutta vielähän ei ole mitään katsottavaa puoleen tuntiin. Käykäähän istumaan.
Siinä he puhelivat hetkisen. Alma kertoi, että heiltä kaikki muut olivat lähteneet syntymäpäiville jonkun sukulaisen luo; mutta kun siellä kai tulisi olemaan isompi seura, niin Alma ei viitsinyt lähteä, vaikka hän olisi juuri jaksanutkin. Myöhäiseen aina vetää isoissa seuroissa, ja ikäväksi niissä käypi. — Eero sanoi huomanneensa, ettei piika olisi mielellään suonut hänen tulevan sisälle, estellyt oli ja Almaa oikein sairaaksi sanonut, jotta häntä ilman pakkasta olisi hyvin epäilyttänyt koko tulo. — Tuo oli piian puolelta hyvin luonnollinen heikkous, selitti Alma; pieni anteeksi annettava viekkaus. Hän näet kai oli toivonut isäntäväen poissa ollessa pääsevänsä ulos omien tuttaviensa pariin ja pelkäsi nyt vieraan tullessa, että pitäisi jäädä teetä keittämään. — Ei millään muotoa Eero sitä tahtonut, että hänen tähtensä palvelijan harvoin sattuva vapaus sitoutuisi, ja naurahdellen he päättivät molemmat, että piika menköön omiin iloihinsa, he eivät välittäisi koko teevedestä.
Puhetta punousi pitemmältäkin. Eero kun oli maalainen ja nuori, niin hän oli hieman ujo ja arka, ja sentähden olivat talon neitoset, pääkaupungin ilmassa kasvatetut, aina toisinaan vähin veistelleet hänen kömpelyyttään, mutta pitivät muuten paljon hänen suorasta luonteestaan. Eikähän se kumma ollut, jos Eerokin hyvin viihtyi tyttösten parissa, Alman varsinkin — eipä niitä ole Helsingissä ylioppilaalla naistuttavia kovinkaan valita. Hyvinkin se tuntui hauskalta nyt, kun kerran kahden kesken pääsi pakinoimaan, — mutta samalla tuntui sekaan vähän oudoltakin ja tukalalta.
Tyttö olikin kerrassaan miellyttävä, kun noin nojaavassa asennossa lepäili siinä sohvan nurkassa hieman väsyneenä ja hervotonna ja hienoilla hoikkasilla sormillaan hypitteli rannerengasta sylissään. Hitto kun oli sulavan mallinen! Pehmoinen villavaippa kierteli taipuisana solakan vartalon notkelmia ja valahti lanteilta syrjälle; jalka polki pehmoisesti jotakin vallatonta tahtia. Pää oli vähän taapäin vaipuneena, puhuessa vain sujahti sorea kaula suoraksi. Silmät hän piti viekkaasti puoliummessa, niin ettei niistä saanut selvää, mitä ne miettivät; kasvot olivat hiukan kalpeat, mutta sitäpä sirommilta ja valkoisemmilta ne näyttivät.
— Kerrassaan miellyttävä, tuumi Eero ja jäi joskus kesken sanan äänettömäksi katselemaan. Elävä taideteos. — Puhe ei tahtonut Eerolta oikein luistaa, mutta ainahan sitä piti koettaa jotakin sanoa, jutella aivan tavallisia asioita, vaikka ne siinä tilaisuudessa tuntuivatkin hyvin tyhjiltä ja tyhmiltä. Tyttö vastasi verkalleen, hienoisella, levollisella äänellä, mutta silmät, ne kun joskus vilahtivat, niin niissäpä vasta oli senkin tuhannen peli ja ilve, niistä tuntui singahtavan tultakin, aivan tyynen kuoren alta.