Eero toi kiikarin salista, katseli sillä itse ensin akkunasta ja ojensi sen sitten Almalle.
— Eipä täältä todellakaan hyvästi näe, kun on valo noin lähellä.
— Siirränkö lampun tuonne etäämmälle?
— Niin siirtäkää, pienentäkää liekkiä ja pankaa vielä varjostin eteen.
Puolihämärä oli nyt huone, kuu vain paistaa loimotti sisälle. Nyt se tyttö vasta oli soman näköinen, kun muodot ja varjot noin melkein sulivat toisiinsa himmeäksi, ärsyttäväksi kuvaksi. — Eero siirsi tuolinsa akkunan viereen, asettui melkein selin tyttöön. Ja niin he katselivat kauan aikaa ääneti kirkkaalle taivaalle, katselivat, kuinka kuun syrjästä vähitellen lähti kappale kulumaan, aina suurempi ja suurempi, ikäänkuin siitä olisi näkymättömällä taltalla hierretty hienoja viipaleita tai niinkuin jokin happo olisi syönyt ohkaista levyä. — Olihan se tuo nyt katsottavaakin noin juhlallisessa äänettömyydessä! Eerosta tuo tuppisuisuus oli ihan naurettavaa, mutta mistäpä hän otti siinä keskustelunaiheenkaan, pää tuntui ihan ontelolta, ei sanaakaan löytynyt varastosta. Ruvetako selittämään tieteellisesti, kuinka toinen kiertotähti… Hiiteen kiertotähdet! — Mutta eipä tahtonut uskaltaa kääntyäkään, silmät eksyvät ja takertuvat taas siihen sohvakuvaan… Mutta näinkin tuo selin on typerätä — ei…
Eero hypähti taaskin äkkiä, käveli pöydän luo ja asettui äskeiselle paikalleen Alman viereen, joka vielä nojasi entisessä asemassa kiikari silmillä.
— Onhan tämä kummaa katsottavaa, vajaalaitasta kuuta.
— Eikö ole sitten?
— Miksei, varsinkin tämmöisessä juhlallisuudessa…
— No niin, jutelkaa jotakin.