— Niin sitä herraa, etkö kysynyt häntä sitten?
— Herraa, herraa, eihän se mikään herra ollut, sehän se siinä juuri onkin sikamaista?
— No mikä se sitten oli tuo Abi…?
— Olet sinäkin koko tomppeli, kun et sinäkään sitä älynnyt. Abi nuaar (kirjotetaan »habit noir»), se on tietysti musta puku, pitäisihän sen nyt lapsenkin ymmärtää.
— Hooo…!
Jo selveni mullekin asia, joskaan ei vielä täydellisesti. Hänen oli käsketty tulla mustassa puvussa, mutta jonkun epäselvyyden kautta ei hän ollut tuota ymmärtänyt, vaan oli käsittänyt nuo sanat yhdeksi sanaksi, joksikin nimeksi. Ja niin oli hän siis mennyt tavallisessa arkipuvussa ja tullut ajetuksi ulos. Siinäkö siis koko salaisuus, siinäkö väärinkäsitys, siksikö ollaan nyt niin synkällä tuulella!
— Mutta mitä sinä sitten puhuit, että sinun oli käsketty kysyä jotakin henkilöä? tiedustelin vielä toveriltani, vaikka näinkin, että se nauru, jonka hänen kertomuksensa minussa oli herättänyt, ei häntä ensinkään miellyttänyt.
— Niin, se mies, jota puhuttelin, käski minun tiedustella häntä itseään saattajakseni, sen kyllä ymmärsin, mutta samalla hän käski minun tiedustella itseään »en habit noir» (mustassa puvussa). Siinä oli kaksi eri asiaa, jotka hän sotki yhteen, ja sitä minä en ymmärtänyt. Oopperan näyttämölle päästäkseen täytyy olla frakki-puvussa, — kuka tuota nyt olisi voinut aavistaakaan, sehän on hassutusta!
Moneen kertaan sadatteli hän heidän metkujaan ja vehkeitään, joiden tarkoitusta ei tavallinen ihmisjärki voi käsittää. Mutta omasta erehdyksestään ei hän puhunut mitään. Ranskankieltä hän tietysti osasi paljoa paremmin kuin minä ja oli monasti ollut kärkäs pilkkailemaan, kuin minä puhuessani tein pahoja pukkeja. Mutta nyt piti hänelle itselleen sattua tällainen »väärinymmärrys», — minä näin kuinka se kaiveli häntä aivan ytimiä myöten. Sitä vain ihmettelin, miksi hän ensinkään kertoi mulle tuota onnettomuuttaan, jota hän aluksi oli yrittänyt salaamaan. Mutta hän kai oli ollut niin vihassa, ettei malttanut olla purkamatta ilmoille kiukkuaan.
Pahasti teki mulla nyt mieli häntä härnäillä, vaan en sentään kovinkaan ilennyt enkä raskinut. Kysäsin kumminkin vielä kotvasen kuluttua: