— Abinuaar … muistan.
Minä puolestani tulin määräpaikkaani liian myöhään. Odotin hetkisen ja kysyin sitten edeskäyvältä, oliko sellainen ja sellainen henkilö äsken täällä yksin odotellut. Oli, oli juuri lähtenyt vähää ennen kuin minä tulin. Se oli harmillista, vaan minkäpä sille teki. Parasta lähteä taas taivaltamaan Seine-virran toiselle puolelle, omaan kaupunginosaansa.
Eräässä kulmauksessa, jossa tiesin minulle sopivan raitiovaunun kulkevan ohi, odotin sitä ja kun se tuli, hyppäsin mukaan ja kiipesin katolle. Suuri oli hämmästykseni kun näin toverini, josta puolen tuntia sitten olin eronnut, jo istuvan siellä matkalla kotiin päin. Hän ei ollut näkevinäänkään minua ensiksi kun tulin ja kun istahdin hänen viereensä ja rupesin puhuttelemaan, oli hän hyvin pahantuulinen ja vastasi lyhyesti ja kärtyisästi.
— Tulitko sinäkin liian myöhään? kysyin.
— En … eli saattoi sekin vähän vaikuttaa, siitä nyt ei tullut tällä kertaa mitään.
— No miksei? Etkö saanut enää tavata tuota herraa Abi…?
— Tavata, — jaa, siinä nyt oli yleensä vähän väärinkäsitystä. Mutta minkäpä sille nyt enää tekee, — täytyy jättää toistaiseksi.
Huomasin, ettei hän tahtonut käynnistään lähemmin kertoa, enkä siis huolinut enempää udella, vaikka mieleni teki, sillä minusta tuossa jo tuntui olevan jotakin salaperäistä. Ajettiin sen vuoksi kauan aikaa ääneti, katseltiin hiljaisuudessa katuliikettä, molemmat synkän näköisinä, hän varsinkin. Jos hänelle jotain lausuinkin, niin hän tuskin vastasi.
Mutta äkkiä hän iski keppinsä siltaa vasten, kirosi ja rupesi äkäsellä äänellä ikäänkuin itsekseen puhumaan:
— Niin ne solkkaavatkin sitten aina nopeasti ja epäselvästi, että siitä nyt ei ihminen saa tolkkua. Sanoihan se ihan suoraan, että minun piti kysyä jotakin henkilöä.