Pois mellot kaihot! Välinpitämättömään velttouteen en saa vaipua, en kuolettautua niinkauan kuin elinvoimaa on, en tapata kunis taistelua kestää, — ei, elämän riehuntaan vain uudella vauhdilla, luottamuksella ja katkeamattomalla tarmolla! Sitten nähtänee…
Jo on mielikuvitukseni luonut eteeni valoisan tulevaisuuden maan, jossa onni hymähtelee vastaani joka kuuraisen kuusen neulasesta ja kimallellen tervehtää koivujen härmän hienoista helpeistä, ja riemua läikkyy pitkin päiväpaisteisen tasangon lukemattomia kiiltäviä kiteitä. Se on kaunis maa, enkä säikähdä siitä, että se on unelmata. Mulla on vielä oikeus ja mahdollisuus päästä sinne isännöimään ja sinne tahdonkin päästä.
Minä nautin olemuksestani. Seison siinä kauan katsellen, en henno eritä siitä kuvasta, siitä loihditusta onnestani, vaan tahdon painaa sen syvemmälle mieleeni. Se on unelma, tiedänhän sen, mutta ei tuommoinen sairaloinen, vesivärinen iltaunelma, jonka synnyttää väsymys ja höltynyt tunne, se on rohkea, elävä ja terve aamu-unelma, joka lietsoo intoa ja elinvoimaa mieleen. Minun ei ole tarvis sitä särkeä, minä voin sen viedä muassani ja säilyttää eheänä ja elävänä.
Vielä kerran silmäilen ympärilleni, otan talteen viimeisen vaikutuksen, ja lasken sitten rohkeana alas tasangolle. Hiihdän ulommas, ja kiitollisena katselen etäämmältä vielä selällistä saarennystyrääni, josta sain niin virkistävät vaikutukset lähtiessäni päiväsiin töihini. Katselen sitä myöskin kaipauksella, sillä tiedän, että en milloin tahansa saa sieltä käydä hakemassa nykyistä mielialaani, tällainen ihana aamu-unelma on liian arvokas, ollakseen tilauksen mukaan saatavissa.
Päivä on jo noussut ylemmäs, sulattanut päällimmäisen hankikerroksen ja siinä luistavat nyt sukseni tasasemmin ja vakavammin kuin aamulla, piirtäen jälelleen suoran, varman ladun. Ja niinpä varmemmin ja tasasemmin kulkevat nyt ajatuksenikin suunnaten suoremmin ja päättävämmin yhtä pistettä kohden. Ja mieleni on rauhallinen ja luottamusta täynnä.
Käyn työhöni, kuin pyhäpäivänsä rauhassa viettänyt maamies, joka jo on unhottanut menneenviikkoiset väsymyksensä ja vaivansa, ja nyt menee uusilla voimilla raatamaan, varmasti luottaen töittensä tuloksiin.
1892.
SYYTINKI-VAARI.
Talon nimi oli Yläheikkilä, sen muistan, vaan en muista enää missä kylässä se oli, joku se nyt oli kaukainen sydänmaankylä Pojanmaalla. Saavuimme, matkatoverini ja minä, sinne eräänä helteisenä sunnuntain iltapäivänä, kesällä tässä moniaita vuosia sitten. Oltiin mukamas muinaismuistojen keruumatkalla. Oli kävelty laukut selässä keskipäivän paisteessa jokivartta ylös toisesta kylästä, joten kovin oli vari ja väsymys, kun vihdoinkin päästiin istahtamaan Heikkilän pirtin portaille.
Talon rahvas vietti ettonetta, lepäillen miten makeimmin kukin osasi. Renkimiehet makasivat puolinukuksissa pihanurmella päiväpaisteessa mahallaan, lakit olivat he panneet väärinpäin takaraivolle suojaksi auringonsäteiltä, ja kaikki raajansa olivat he ojentaneet niin mukavan veteliksi kuin mahdollista. Tytöt ja piiat istuivat kylikkäin aitan portailla, punasenkirjavissa puvuissa, väljät valkoiset karttuunihuivit vedettyinä syvään silmille, niin että ahavoittuneita kasvoja ainoastaan kipeneen ruskuaista näkyi solmun yläpuolelta. Pirtissä kuului joku naispuolinen kovalla äänellä lukevan virsikirjaa. Siimeksessä pirtin portailla istui isäntä paitahiasillaan imien piipunnysää ja koettaen meidän kanssa panna vitkasten kysymysten muodossa alulle unista keskustelua.