Törmältä pirtin päätypuolelta kuului tuon tuostaankin naurunrämähdyksiä ja iloista ilvepuhetta. Siellä oli joukko poikaisia ja nuoria miehiä, jotka pitivät lystiä kiusatessaan muuatta vanhaa ryysyihin puettua ukonrähjää, joka kuumasta pirtinnurkastaan oli kömpinyt kauniille joen törmälle istumaan. Pojat keksivät toinen toistaan sukkelamman koiruuden ärsyttääkseen ukkoa tarttumaan tukevaan sauvaansa ja sillä hosasemaan ympärilleen. Silloin olivat pojat tyytyväiset, se oli heistä niin hullunkurisen näköistä.
Taaskin helähti törmältä hilpeä nauru, ja isäntä katsoi syytä olevan meille selitykseksi huomauttaa, että »pojat kuuluvat siellä taas härnäilevän syytinkivaaria, joka on jo vähän hassun hupakko. Ikäloppu rähjä, mutta niin äkänen ja sydämmikkö, että vähältä päälle työntyy jos vähänkään pistellään».
— Joko on vaari vanhakin? kysäsi toverini jutun jatkoksi.
— Kuka hänet niin tarkoin tiennee, johan se kaiketi kuinka läheltä sataa hiiponee. Tässä tuo on meidän ajan, kohta kymmenkunnan vuotta, tuommosenaan elää kitkuttanut, kauanko lie jo sitä ennen, eikä vain kuole, vaikka jo tuon tuntuisi olevan aika. Siinä vain elää retostaa muiden vastuksena.
— Ja tokko lie se eläminen enää huviksi itselleenkään.
— Miksi lie. Meidän ei olisi pakko sitä tässä pitääkään, vento-vierasta äijää, mutta on annettu olla, kun sillä tuntuu niin kova kammo olevan siirtyä tuonne Alaheikkilään, jonne tuo oikeastaan kuuluisi.
Ja isäntä kertoi sitten meille piippuaan imien, että syytinkivaari oli Alaheikkiläisen oma isä, oikein molempain Heikkiläin vanha isäntä, vaikka nyt oli tuommoiseen asemaan joutunut. Hän oli, kun rupesi vanhenemaan, jakanut maansa molempain poikainsa kesken ja tehnyt tingan eläkkeestä kuolinpäiväänsä saakka sillä tavoin, että hän saisi vuoroajoin asua kumpasenkin pojan luona, puolen vuotta Alaheikkilässä, toisen Yläheikkilässä, ja saisi riittävän hoidon, ruuan ja vaatteet. Ja niin oli hän elänytkin muutamia vuosia. Vaan Alaheikkilään tuli hänelle miniäksi pahasisuinen, ilkeä ja raakasuinen emäntä, joka kiusasi vaaria mitä pirullisimmalla tavalla, ei antanut ruokaa kuin kypeneen jätteitä, ei vaatteita, ei huonetta kunnollista, vieläpä löikin vanhusta ja aina marisi kaikille ihmisille, että joutaisi jo kuolla mokoma ikäheitto. Ja poikakaan ei ottanut isäänsä puolustaakseen, ei voinut eikä uskaltanut eukoltaan.
Vaari suivausi siitä niin, että hän kerran myötyriksi muutti pois Alaheikkilästä toisen poikansa luo Yläheikkilään, jossa kohtelu oli parempaa, ja vannoi pyhästi, ettei hän koskaan enää palaisi takaisin. Vaan Yläheikkilästä kuoli isäntä, talo tuli myötäväksi ja uudet asukkaat asettuivat sinne, isännäksi talon nykyinen isäntä. — Ja kun se niin vastenmieliseltä tuntuu vaarista lähtö sinne ilkeän miniänsä kynsiin, niin tässä tuo on sitten yhtämittaa saanut olla, vaikkei leipää ole aina liiaksi omallekaan väelle, lopetti isäntä jotenkin itseensä tyytyväisen näköisenä.
— Eikö siitä vaarista talonkaupassa mitään ehtoja tehty?
— Ei sanaakaan puhuttu. Pakostahan sen olisi tästä lähteä milloin tahansa, kun vain lähetettänee, vaan en ole minäkään viitsinyt… Jos milloin ottaa vaikka piloillaankin puheeksi, että eiköön vaarin olisi jo aika siirtyä tästä Alaheikkilässäkin käymään, niin se panee sen niin pahakseen, että se siitä oikein metelin nostaa, kiroo taivaat ja maat ja sitten kätkeytyy uunille eikä näyttäydy pariin päivään. Vaan nuo pojat häntä aina toisinaan koiruuksillaan huvikseen kiusottelevat, että nyt muka vaari veneeseen ja Alaheikkilään, ja nauravat sitten, kun ukko harmissaan ihan karahkaan tarttuu, vaikkei rähjä kunnolleen enää jaksa pihan yli kävellä.