Taas kuului naurunrähäkkää törmältä, ja kun meistä vaarin kohtalo jo hiukan oli käynyt sääliksi, nousimme ja kävelimme lähemmäs. Joku poikaviikareista oli tempassut vaarin päästä vanhan lammasnahkanaapukan ja hiivannut sen törmältä jokeen. Toinen onki sen sieltä kepakon nokkaan ja toi vesilikomärkänä vanhukselle, joka seisoi vihasta vapisevana kärrylavoihin nojaten ja synkän näköisenä heristeli kyhmysauvallaan. Ja kun me astuttiin lähemmäs, keksi yksi nuorista miehistä taas uuden koiruuden vaaria kiusatakseen.

— Nyt ei auta enää vaari, jo tuli lähtö Alataloon. Ka tässä ovat herrat, kuvernöörin lähettämät, joilla on kirjat taskussa viedä vaarin oikeaan olopaikkaansa. Eikös olekin herroilla semmoiset kirjat…?

Viekkaan näköisenä ja keksinnöstään ylpeänä tuli nuori mies meille hiljaa supattamaan, että sanokaa vainkin olevanne kuvernöörin lähettämiä, niin saadaan nähdä minkälaisen elämän se siitä nostaa.

Vaan vaari katsoi meitä hetkisen tuikeasti, siihen katseeseen näyttivät vuosikymmenien katkerain kärsimysten ja nöyryytysten vihat keskittyneen ja hänen kuihtuneissa kasvoissaan pullistui joka suoni ja pingoittui joka jäntere kauhistuksesta ja kammosta. Harvat, harmajat hapset lepattivat tuulessa ja karkeasänkinen leuka lähti suonenvedontapaisesti värähtämään ja nyrkkiin puristettu koura kohosi ilmaan. Kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan, sitten lähti kirkuva, täräjävä, intohimoinen ääni tunkeutumaan hänen vihan voittamasta rinnastaan ja hän huusi niin että joentakainen törmä kamalasti kaikui:

— Tappakaa minut rähjän, te sydämmettömät elukat, en jaksa enää itseäni tappaa. Mutta te kirotut konnat ja kyykäärmeen sikiöt, vielä koituu teillekin kauhean koston päivä, koituu varmasti, ja muistakaa silloin minun sanani, te herrat ja pirut ja kuvernöörit te, te… — Hänen ruumiinsa nytkähti hermostuneesti, rinta korisi ja sulki äänen tien; hän teki vain kädellään kiukkuisen liikkeen. — Lähden minä, jatkoi hän sitten käheänä, lähden nyt vaikka helvettiin, viekää minut, eipähän mulla lie puolta, mutta hengissä te ette minua Alataloon vie, ette vie… Vielä tekin vanhenette kirotut kakarat…

Horjuvin askelin lähti vaivainen vanhus hoipertelemaan pirttiin päin, kädessä likomärkä lakin reuhka, ainoa mikä hänellä enää oli omaa tässä elämässä. Hän puhua porisi mennessään sekavata sopotusta, ääni oli jo ukolta huutaessa murtunut, eikä hän enää jaksanut riehua. Vaan kauheat olivat ne katseet, joita hän syrjästä meihin heitti.

Me koetettiin selittää minkä osasimme, ettemme me vaarille mitään pahaa tahdo, koetimme vakuuttaa, että saa hän nyt kuolinpäiväänsä tässä talossa elää. Mutta hän ei näyttänyt meitä ymmärtävän, ei kai kuullutkaan, sillä ei rahtuakaan lauhtunut ankara viha hänen kuihtuneilta kasvoiltaan ja synkän kirouksen pudotti hän vielä portailta päällemme horjuessaan pirtin ovesta sisälle.

Tämä vaarin vihanpurkaus näytti nyt vähän nolostuttaneen talonväetkin, jotka niihin olivat tottuneet, pojat vetäysivät häpeissään takapihalle ja turhaan se samainen nuori mies koetti nauraa ja naurattaa muitakin. Meillä mieli omituisesti masentui. Syyttömiähän me tosin oikeastaan olimme siihen mielen harmiin, jonka olimme tuottaneet kovaonniselle vanhukselle, mutta tuntui se kumminkin siltä, kuin osa hänen sadatuksiaan ja hänen tuskansa oikeutettuja ilmauksia olisi raskaasti langennut meidänkin päälle. Vuosikymmeniä oli vanhus saanut kärsiä pahinta, mitä ihminen kärsiä voi, lastensa kiittämättömyyttä, saanut kalliisti maksaa sen ajattelemattomuutensa, kun isällisessä hyvyydessään liian aikasin luovutti omansa pois ja jättäysi tyhjänä, elämään tylyjen ihmisten armoille, joutuen syömään niukkaa ja katkerata armon leipää elämänsä ehtoolla ventojen pöydältä.

Nyt hän odotti ainoastaan kuolemata, mutta sekin vitkasteli, ikäänkuin kiusallaan kukkuroidakseen hänen kurjuutensa täyttä mittaa. — —

Ryyppäsimme vielä kulauksen sinukkaa kiposta, nostimme reput selkäämme, sanoimme isännälle kylmät jäähyväiset ja lähdimme laskeutumaan joenvartta alaspäin polkua pitkin. Kun pirtin nurkan taaitse käännyimme, näkyivät pienessä karsinaikkunassa harmajat, ryppyiset kasvot, joissa vielä lepäsi äskeisen kauhun ja katkeruuden leima, ja se katse, joka meihin singahti jäähyväisiksi syvälle vajonneista, punakoista silmistä, oli täynnänsä inhoa ja kirousta.