Vanhus parka! Syyttömiin hän silloin iski vihansa, vaan emme osanneet moittia häntä siitä, hän oli aikojen kuluessa saanut niin paljo syystä kärsiä, ettei hän enää voinut antaa anteeksi kenellekään, jonka hän oli sortajakseen oppinut käsittämään.
1892.
HEI-JUU!
— — — »Hei-juu, hei junttana poo.
Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo…!»
Juntta nousee ja laskee säännöllisesti, verkalleen, edestakaisin laulun tahdissa. Se on vanhanaikainen käsijuntta, jota köysillä kiskotaan, kiskotaan miesten voimalla, kunnes saadaan tuo jykeä painonmöhkäle hinatuksi aina kappaleen ylös, solahtaakseen taas siitä alas ja jymäyttääkseen raskaan iskun paalun päähän, painaen sitä tuuman verran kerrallaan sakeaan savimaahan. Siinä nykitään ja nykitään, kiskotaan hartiovoimalla herkeämättä ja huokasematta. Juntta nousee ja laskee tasasesti edestakaisin, ja miesten kaikuva, hiukan surunvoittoinen ja ponnistusta kertova laulu säestää katkeamatta tuota yhtämittaista työtä.
»Hei-juu, hei junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»
Se alkaa venytellen matalasta rintaäänestä, kiihtyy vähitellen joka tahdiltaan, kunnes tuo keskimmäinen »hei» kajahtaa kimakkana, innostavana, ponnistusten keskittyvänä huippuna. Sillä paikalla joka mies pamauttaa nostoköyttä koko ruumiin voimallaan ja raskas juntta kohahtaa, hypähtäen hyvän kappaleen ylös. Ja yhteen painoon kestää sitä vauhtia vielä pari tahtia, kunnes ääni taas heikkenee ja talttuu ja juurikuin rauhottuu lepäämään kohta alkavaa uutta yritystä varten.
Se tahdikas laulu ikäänkuin kokoo miesten voimat yhteisiin pisteisiin ja innostaa joka miestä köytensä päässä painamaan uudelleen ja uudelleen.
Äänenantaja, jolla kurkku on kirkkain ja ääni kovin, alkaa yksin laulunsa ja toiset yhtyvät siihen toisessa tahdissa, mikä täyteläämmällä äänellä, mikä vain katkonaisesti ynähtäen joka nykäsemällä. Niinkuin verkkaan kulkeva vipukiikku kohoo ääni ja laskeupi — ylös ja alas — ja juntta tekee samaa temppua. Päälaulajan ääni kaikuu yhtämittaa ylimpänä. Hän ikäänkuin johtaa jonkinlaista hillittyä, raskasta hartaustanssia, joka säännöllisesti kiihtyy ja talttuu, kiihtyy ja talttuu, herkeämättä. Eikä hänen äänensä väsy eikä nuottinsa sekaannu. — —
Mutta tässä eräänä aamuna ei Paavon — päälaulajan — ääni kulkenut oikein puhtaasti. Se häkelteli kotvasen kurkunpäässä, ennenkuin lähti selvänä soimaan, lähti silloinkin toisinaan tavallista matalammalta sorahtaen, ja sen pohjasävelessä tuntui soivan entistä enemmän alakuloisuutta. Välin se sävel juuri parhaallaan alkaessaan saattoi katketa kokonaan, työkin katkesi tietysti samassa ja koko vauhti ja laulu oli alettava alusta. Siitä tuli pelkkää sekaannusta.