Hän ei kiitellyt enää, katseli vain vuoroin tovereitaan, vuoroin lanttejaan. Tunki sitten rahat taskuunsa, nousi ylös ja virkahti reippaasti:
— No miehet, jokohan ruvettaisiin työhön, johan tässä tulikin kotvanen levätyksi. Ehkä se nyt luistaakin liukkaammin.
Kukin tarttui köytensä päähän ja rupesi taas hartiovoimalla painamaan. Köydet liukuivat kepeästi ja raskas juntta kohosi hypähdellen riukuja myöten ylös ja Paavon ääni kaikui ylinnä heleänä ja kirkkaana, kun hän johti junttalaulua:
»Hei-juu, junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»
Se soi taas entisellään uudelleen ja uudelleen herkeämättä koko rupeaman, nousten ja laskien tasaisessa tahdissa. Ja siinä äänessä saattoi nyt kuulla helähtelevän koko joukon kiitollisuutta ja luottamusta ja rohkeata toivoa, — jos sitä ymmärsi sillä korvalla kuunnella.
1892.
SÄÄSTÄ!
Keppiinsä varaten, horjuvin, vaivaisin askelin taivalsi vanhus katua ylöspäin. Takki oli hänellä nukkavieru päällään ja siitäkin olivat enimmät napit jo ajan kuluessa kirvonneet pois, niin että hän sai sitä toisella kädellä vatsan kohdalta kiinni pidellä. Toinen jalka laahusti raskaana perässä ja pään kiero asento osotti, että tauti oli häneltä halpaissut ruumiin. Mutta siitä huolimatta koetti hän asennoltaan ja astunnaltaan näyttää arvokkaalta, vieläpä reippaaltakin, ja jos joku vastaantulija joskus ihmeeksi sattui häntä tervehtimään, vastasi hän kohteliaasti, mutta aivan ilman nöyryyttä, niinkuin ainakin oman arvonsa tunteva mies.
Verkalleen hän kulki eteenpäin napsutellen kepillään kivikatuun, pysähtyi joskus minuutin ajaksi levähtämään, mutta näöltään ikäänkuin miettimään jotain äkkiä mieleen johtunutta asiata. Niin hän pysähtyi nytkin, pysähtyi tavallista äkimmin. Seisoi miettivän näköisenä, mutta silmäili kumminkin tarkasti eteensä ja taakseen, näkyisikö jotakin vaarallista näkijää. Ei näy, ei kun muutamia katupoikia. Silloin vanhus liukkaammin siirrähtää katuojaa kohden. Hän on nähnyt siinä jotakin. Hän vilkasee vielä kerran ympärilleen, koukistuu sitten varovasti keppinsä nojassa ottaakseen — paperossinpuoliskon katuojasta. Mutta vaivaloista on koukistuminen, se käy hyvin hitaasti, selkä on kankea, jäsenet tönköt … hän on juuri saamaisillaan paperossin hyppysiinsä, kun hän horjahtaa ja kaatuu suulleen kadulle.
Siinä hän makaa terveemmän kätensä päällä, tukala on päästä ylös. Hän öhkii, koettaa vääntäytyä kyljelleen, koettaa kiiresti nousta… Katupojat rientävät siihen hoilaten, luulevat juopon kaatuneen katuränniin, pilkkaavat, nykkivät takinliepeestä. Vanhus ponnistaa viimeiset voimansa, vääntää käppyrään sairaan ruumiinsa ja pääsee vihdoin polvilleen ja siitä sauvansa nojassa, ankarasti läähättäen ja tutisevin jäsenin, jaloilleen. Mutta hän ei malta henkästä eikä levähtää, — siihen on jo keräytynyt muitakin utelijaita —, niin nopeasti kuin suinkin voi, kääntyy hän selin ja kävellä köpittää takasin katua alas, poikaparven nauraa rähättäessä. Hänen täytyy pelastaa arvokkuutensa tähteitä niin paljo kuin voi. Luita kolottaa ja ruumista pakottaa, vaan eniten kirvelee mieltä kumminkin se, että se paperossi sittenkin jäi siihen katuojaan. Olisi tehnyt niin turkasesti tupakkaa mieli, mutta ei pitänyt enää jaksaa saada.