Kotiportilleen hän astuu ja pyörähtää siitä sisälle, heittää koko kävelyretkensä sikseen. Pari ylioppilasta, saman talon asukkaita, seisoo siinä portilla naureskellen, — vanhus arvaa, että hekin ovat nähneet koko hänen onnettomuutensa ja nauravat hänelle, ja kävellä köpittää sen vuoksi silmiään kääntämättä, pää pystössä, ohi. Mutta toinen ylioppilaista tervehtii ystävällisesti vaaria ja tarjoo naurusuisena paperossin. Ukko kääntää päänsä ensiksi vihasesti kohti, harmia liekkivät hänen silmänsä, hän tuntee itsensä syvästi loukatuksi… Mutta paperossilla on vetovoimansa, vihan piirut sulavat vähitellen pois hänen kasvoiltaan ja hiukan katkeransekaisesti hymähdellen ottaa hän tupakan.
— Tapahtuuhan vahinko vanhalle, mitäs vaari siitä häpee, lohduttelee nuorukainen, repästessään samalla tultakin ukolle ja pistäen itsekin tupakan.
—- Hävettääpähän ja suututtaa, kun vanhaksi pitää elää eikä siltä pääse irti mieliteoistaan, sehän se pistelee, mutta minkäpä sille luonnolleen tekee.
Vanhus asettaupi istumaan tikapuiden nojaan, vetelee siinä maukkaasti henkisavuja. Ylioppilaillakaan ei näytä olevan kiirettä, hekin istahtavat kaadetun ammeen pohjalle tupakoimaan ja tarinoimaan vaarin kanssa.
Hänet he tuntevat jo kuulopuheilta ennestään, ovat kuulleet, että hän on aikoinaan ollut hienokin herra ja nuorena sitäpaitse lahjakas, toivorikas, niinkuin nyt itse tietysti luulevat olevansa. Hänessä oli aikoinaan runolijan vikaakin, he olivat vielä nytkin jossakin vanhassa sanomalehdessä tai albumissa huomanneet hänen nimimerkkinsä ja joku hänen laulunsa oli aikojen kuluessa muuttunut yleiseksi kansanlauluksikin, vaikka siitä hyvin harvat tiesivät. Mutta ukko ei suonutkaan, että kukaan enään hänen valoisampaa entisyyttään muisti, sillä jos joku hänelle siitä mainitsi, tapahtui se vain säälistä, ja se tuntui hänestä sitä katkerammalta. Aika oli rientänyt hänestä ohi, hänen loistokautensa oli ollut lyhyt. Hänkin oli unelmoinut ja haaveksinut suuria, vaan hän ei ollutkaan mennyt paljo unelmoimista pitemmälle ja se olikin hänen turmionsa. Nyt olivat kuluneet kymmenet vuodet jo latoneet unhotusta ja kurjuutta ja kärsimystä kuormittain hänen unelmainsa päälle. Hän oli tahtonut laulaa ja intoilla ja niittää laakereita, vaan hänen laulukautensa oli loppunut pian.
Hän oli sortunut, sortunut pahimmalla ajallaan ja kun hän siitä vihdoin vähän virkosi, oli aika jo rientänyt hänestä ohi, itse oli hän ehtynyt ja kuivunut, hän jäi ijäkseen murtuneeksi voimaksi, joka nyt jo oli henkisesti loppunut, vaikka ruumiissa vielä kyti vaivainen kipinä.
— Katkerata on elää hengellisesti haudattuna, huokasi hän usein, vaikkei hän muuten suvainnut, että hänen entisyydestään paljo puhuttiin.
Nyt oli hän mielenkiihkosta ja suuttumuksesta kenties vasten tahtoaan vähän avonaisemmalla tuulella ja jutteli siis nuorukaisille vapaammin kohtalostaan ja katsantokannastaan.
— Ei tuo parane valittamalla eikä nurkumalla, puheli hän, mutta katkeraksi käypi mieli, kun ajattelen minäkin nuoruuttani, jolloin olin teidänlainen keveä ja hilpeä nuorukainen. Ei tarvinnut poimia paperosseja katuojasta, ei hävetä huonouttaan, maailma oli auki joka kulmalta ja tulevaisuus hymyilevänä edessä. Eikä sekään sentään niin kaivele, että sortunut olen, vaan että täytyy elää sortumisensa jälkeen, se on raskasta. Sitä en aikoinani ottanut lukuun, silloin kun ihmiset kykyäni kehuivat ja ylistivät lahjojani… Täytyy elää, vaikkei kykene mihinkään, ei nostamaan sauvaansa laattialta, tuskin kerjäämään leipäpalaa. Ja sittenkin vielä täytyy taistella intohimoja ja mielentekoja vastaan, joita ei voi tyydyttää, ja jotka eivät sammu. Ajatelkaas, minunlaisen tekisi vielä mieli hyökätä elämäntaisteluun, iskeä, voittaa; minä olen yrittänytkin, vaan nyt olen jo vanhuuteeni kiinni kasvanut. Tämä vanhuus on kamala rangaistus. Ukko vaikeni hetkeksi, katseli maahan ikäänkuin häveten liian kiivasta tunteenpurkaustaan. Hän veteli ahnaasti paperossista viimeisiä kuumia loppusavuja, viskasi pätkän luotaan ja kysäsi äkisti nostaen päänsä:
— Aijotteko te valtion virkamiehiksi?