Siinä helteessä astelin yksinäni vetelänä ja haluttonna pois päivällispaikastani, tietämättä oikein minne käveleisin ja minne tekisi mieleni mennä. Mielessänikin tunsin tuota samaa uuvuttavaa ja elotonta poutaa, eikä ajatukseni tavannut ainoatakaan siimeksen sijaa, jossa se olisi viitsinyt kotvemmin viivähtää. Se harhaili sekavana sinne tänne ja katkonaisia, hapraiksi kuivuneita mielikuvia liiteli editseni pysyvämmin tajuntaan tarttumatta.
Katselin väsyneesti eteeni, näin etäältä himmentävän autereen lävitse ihmisparin astuvan vastaani. Terotin katseeni, tähystin tunteakseni ja tunsinkin vanhan ylioppilastoverini Ollin, tutkintotoverini, jonka kanssa noihin aikoihin ja myöhemminkin oli oltu hyviä veljiä. Niin, hänhän kuuluu menneen kihloihin, muistin, tuossa siis on toinen puolisko. — Katselin kasvavalla uteliaisuudella tulijoita ja mielikuvitus poikkesi heti sinne tekemään pikaisia huomioitaan ja arveluitaan.
He kävelivät kynkitysten kuin kihlatut ainakin, kävelivät verkalleen eivätkä näyttäneet puhelevan paljoa, — no, ei kummakaan siinä helteessä. Olli käveli noin puolta askelta edellä, suorana ja jäykkänä, niinkuin hänen tapansa oli. Tyttö näytti melkein riippuvan hänen käsivarressaan ja hänen silmänsä olivat herkeämättä tähdätyt sivulta sulhon kasvoja kohden ja erinomainen intohimo tuntui hänen katseissaan liekitsevän… Tai uupumustako se lie ollut… Hän ei ollut juuri kauniskaan, — liian karkealuinen hän oli, vankka alaleuka teki kasvot ankaran ja päättäväisen näköisiksi, ja hieman harmahtava hipiä osoitti, että nuoruuden ensi tuoreus oli paennut. Mutta kumminkin oli hänessä, hänen säteilevissä silmissään, hekkumallisissa huulissaan ja rohkeassa otsassaan jotain vastustamatonta, jotain tempaavaa, — en tiedä mitä. Vartalo oli sorea, ohkanen kesäpuku katti kauniisti leveät lanteet ja hänen ulkoneva astuntansa oli reipasta ja uhkaavaa.
Olli katseli alaviistoon enkä hänen kasvoissaan huomannut mitään erityisiä vilkkaamman tunteen merkkejä. Näytti melkein kuin hän olisi välttänyt katsoa morsiantaan, olisi karttanut hänen kasvojaan. Piirteet suun ympärillä olivat väsyneen näköiset, puoleksi suljetut silmät melkein unisen sameat ja otsalla oli uupumuksen varjo. — No, hänkin kai oli väsynyt, olikin ehkä kävellyt kauan siinä raskaassa, tuulettomassa paahteessa, ja se oli todella luontoa lamauttavaa.
Jo tulivat kohdalle, minä tervehdin, nostin hattua morsiamelle, vaikka en ollutkaan koskaan esitetty. Tämä nyökäytti päätään vilkkaasti. Olli huomasi minut vasta juuri ohimennessäni ja tervehti silmillään melkein säikähtäen. Käveli pari askelta, kääntyi ympäri ja virkkoi: »terve, terve», ikäänkuin aikeessa jotain enempää puhua, mutta jatkoi samassa matkaansa.
Minä kävelin nurkkaan asti ja pyörähdin siitä takasin. Tuo nuori pariskunta oli yhenäkin kiinnittänyt hitaat ajatukseni puoleensa, minun täytyi saada sitä vielä hiukan tarkastaa jos takaapäinkään. Seurasin etäämmältä. Olli käveli jäykkänä ja suorana kuin äskenkin, kääntämättä kertaakaan päätään morsiamensa puoleen. Ei niillä näyttänyt olevan paljoa puhumista. Tyttö vetäysi sulhonsa käsivarteen kiinni niin lähelle ja niin kiinteälle, kuin olisi hän tahtonut osottaa sulholleen ja koko maailmalle, ettei mikään voima voi häntä reväistä irti siitä pitimestä, johon hän kerran oli päässyt tarttumaan.
Teaatterin nurkkaan he pysähtyivät hetkeksi, näyttivät neuvottelevan minuutin ajan ja jatkoivat sitten taas entiselleen matkaansa puiston poikki viistoon ylöspäin.
Puistossa teaatterin alla näin raidan siimeksessä joutilaan istuimen, poikkesin sinne lepäämään. En viitsinyt kotiini taivaltaa, tunnin, parin perästä kun taas oli työpaikkaan lähtö. Nojausin mukavasti selkäkenoon, sytytin paperossin. Ajatus viipyi yhä vielä nuorten kihlattujen parissa.
Ollia en ollut tavannut pariin kuukauteen, en sittenkuin keväillä kuulin hänen kihloihin menneen. Enkä tuota ihmetellytkään. Onhan se vanha juttu, että kihloihin menneet toverit aina säännöllisesti häviävät tuttavain piiristä kuin umpeen sukeltaneina, eivätkä ilmesty sinne takaisin, ennenkuin oltuaan jonkun aikaa onnellisina aviomiehinä, — taikka kihlausten purettua. Mutta Olli oli minusta melkein karttanut entisiä tovereitaan. Miksi? Eikö hän olisi tuntenut itseään aivan varmaksi, vai olisikohan hän niin perin syvälle pikeytynyt tyttöönsä…?
Tätä en tuntenut lähemmin. Helsingin lapsia hän oli, sen tiesin, vaan vanhemmat eivät mahtaneet enää elää, koska hän kuului yksikseen asuvan ja elävän, — ansaitsi toimeentulonsa palvellen jossain pankissa tai konttorissa. Muutamia vuosia sitten oli usein iltamissa ja kaduilla mielihyvällä katseltu hänen reipasta käyntiään ja rohkeata käytöstään ja joku tuttava oli kehunut jossain naamiohuveissa viettäneensä hänen seurassaan hauskan illan — samppanjalasin ääressä. Olin hänet aivan unhottanut, kun kuulin hänen joutuneen Ollin kanssa kihloihin.