Eikähän siinä kihlautumisessa mitään ihmettä ollut. Olli oli vasta saanut sievosen viran, oli nuori mies, ei pahasti veloissakaan, — mikäs oli hänen mennessä kihloihin ja naimisiin, kun tapasi sopivan toispuolisen, ja tottapa se nyt on onnensa tavannut. En olisi sitä huomannut syvemmin ajatellakaan, ellei minusta tuossa välissä olisi ollut jotain outoa, omituista. Miksi näytti Olli niin nololta, tyttö taas niin kiihkeältä? — siinä tuntui olevan jotain luonnotonta, — vai olisinko ihan erehtynyt huomioissani? Arvatenkin, mitäpä johtopäätöksiä voisikaan tehdä ihmisten ulkomuodosta kadulla kerran näkemällä, — nuo mietelmäni olivat epäilemättä uuvuttavan helteen synnyttämiä sairaita mielikuvia.
Niitä mietiskellen ja puoliuneen vaipumaisillani istuskelin lehtipuiden siimeksessä, kun kuulin askeleita takaapäin ja näin Ollin astuvan editseni käytävätä pitkin, astuvan yksin ja nyt kiireisin askelin.
— Olli!
— Ka, siinäkö istut, terve. Sinua juuri lähdin tapaamaan, arvelin
Kappeliin menneesi.
— Istuhan alas siihen rinnalleni. Ja tuossa käpälä: onnea uusille tuumillesi! Mihin jätit toispuoliskosi?
— Meni asioilleen, saattelin häntä. — Niin, tuota, siitä onkin jo pitkänlainen aika kuin me tavattiin. Olen ollut tästä maallakin vähän ja töitäkin on ollut paljonlaisesti.
— Niin, ja lemmenpauloissa mies sitäpaitse kiinni kuin solmussa, — kyllä käsitän.
Hän ei vastannut leikinlyöntiini mitään ja kotvasen istuskelimme niinikään ääneti. Taas olin näkevinäni saman unisen sameuden hänen silmissään ja väsyneen juovan suun kupeella, kun hän maahan tähtäillen kepillään koputteli saappaansa kärkeä. Ja minulla lähtivät ajatukset taas tahtomattani kulkemaan äskeiseen suuntaan ja niiden vaikutuksesta kysäisin hetkisen kuluttua:
— Olitko sinä vanhastaan tuttu morsiamesi kanssa, vai uusi tuttavuusko se oli?
— Uusi.