Vaan ottakaamme, niinkuin lääkäri tekee, sellaisen käsnän hyppystemme väliin, leikataan se auki ja tutkitaan se, katsotaan, minkälainen elin se on ollut vanhassa yhteiskunnassa ja minkälainen se on uudessa. Me matkustamme ainoastaan johonkin meidän vanhoista, pienistä rannikkokaupungeistamme, useita on välillä, ja tarkastelemme sen tehtävää ja merkitystä ennen ja nyt, ennen, isien aikoina ja nyt, poikien aikana.
* * * * *
Siitä on kulunut puolen vuosisataa, onpa jo kolmattakin neljännestä, nimittäin isien ajasta. Silloin kukoisti pieni rannikkokaupunki.
Se oli onnellinen aika, jolloin meri oli ainoa kaupan tie ja purje merellä ainoa kulkuneuvo. Onnellinen aika, jolloin maamies koko laajasta sisämaan alueesta toi jokaisen voimurusensa ja jokaisen tervatynnyrinsä pikkukaupunkiin ja vei sieltä, eikä mistään muualta, suolansa, rautansa, sokurinsa ja tupakkansa. Pikkukaupunki oli isäntänä maalla ja merellä, veden aavat olivat sen mellastuspaikkana ja se hallitsi kaupallaan koko suurta, ympäröivää maakuntaa. Se oli paikkakuntansa keskipiste, se oli kaupunki yksikössä mainittuna ja se ylläpiti kunnialla arvonsa.
Asukkaista pienessä rannikkokaupungissa oli vilkas elämä ja keskenäinen kilpailu tehnyt reipasta, toimikykyistä väkeä, joka ei arastellut ponnistuksia ja jolla joka ponnistuksen takana aina oli toinen. Ken asukkaista ei ollut kauppamies, oli merimies ja usein paisui merimiehestä kauppamies. Olihan kauppa ja merenkulku melkein yhtä, kaikilla oli siitä työtä ja ansiota ja kohoamisen mahdollisuutta.
Kaupungin omaisuutena, tulon ja elämisen lähteenä, olivat laivat. Niitä syntyi sen veistämöillä uusia joka kevät kaunis poikue ja ne lähtivät kohta meren auettua nuorina ja elinvoimaisina vanhempain veljiensä rinnalla kyntämään ulapan selkiä, lähtivät kauas avaraan maailmaan pelotta maailman alusten kanssa kilpailemaan rohkeudessa, nopeudessa ja kunnossa. Jokainen uusi laiva oli koko kaupungin uusi lemmikki ja merkkipäivänä, juhlapäivänä sen nimensaantia vietettiin. Siihen kiintyivät isännän toiveet ja huolet ja ikäänkuin siunaten virkkoi hän sen ensi kertaa pullistaessa purjeitaan:
— Mene, »Toivoni», kunnosta itsesi, muista isäntääsi ja kaupunkiasi.
— Kunnostaneetpa ne ovat itsensä meidän laivamme, tottapa »Toivokin» sukuunsa tulee, lohduttelivat toiset porvarit, jotka olivat kilpailijoita, mutta joille yhteinen kunnia oli arka.
Ja kun laiva sitten vuosien perästä kierrettyään maapallon moneen kertaa ja kestettyään valtamerien myrskyt ja mainingit, taas kerran pistäysi kaukaiseen syntymäsatamaansa, oli se jälleen riemupäivä koko kaupungille, voiton päivä isännälle, jolle se toi varoja mukanaan, ilopäivä merimiesperheille, jotka taas pitkästä ajasta saivat tervehtiä isää ja aviomiestä ja jotka saivat runsaita tuliaisia kaukaisilta mailta, sekä kunnianpäivä koko kaupungille, jota laiva ja sen miehet olivat mainehikkaasti edustaneet. Vaan kauan ei joutanut laiva kotisatamassa happanemaan, kun tuuli rupesi syksyseltä puhaltamaan, levitti se taas purjeensa ja lähti lentämään jäättömille valtamerille kerätäkseen kotikaupunkiinsa uusia voittoja ja uusia varoja. Ja varallisuus kotona kasvoi ja sen mukana lisääntyi myötään yritteliäisyys ja liikkeen vilkkaus kaupungissa.
Ei sitä merta, missä sen tervatut keulat eivät olisi aaltoja halkoneet tai sen pellavapurjeet käyttäneet hyväkseen vinkuvia tuulia. Etäisen Intian saaristot, Ameriikan laajat lahdelmat, Afrikan autiot rannikot, kaikki ne kulkivat ja koettelivat, veivät tavaraa toisesta toiseen ja toivat uusia takaisin. Veivät rautaa Englannista, toivat kahvia Brasiliasta ja lähtivät taas Intiasta hakemaan puuvillaa.