Sortuihan aina joku alus etäisillä merillä myrskyihin ja karikkoihin, — sinne ne vanhemmuuteen sortuivatkin useimmat, harva jouti kotisatamassa happanemaan ja hajoomaan, — ja silloin sitä surtiin kuin rakasta vainajata. Vaan se oli silloin jo tavallisesti maksanut hintansa ja sen sijan täyttivät pian toiset alukset, uudet ja paremmat.
Kotimaasta lähtiessään, ottivat laivat mukaansa terva- tai lankkulastin, vaan sitä oli niin vähän kotoa vietävätä ja ne kotoiset vedet olivat niin usein suljetut. Mutta kas maailman suurilla merillä ja maailman suurissa satamissa, siellä oli rahtia viljalti tarjona ja ulapat aina auki. Siellä sopi elämöidä vuoden vuotensa perästä, lennellä rannikolta rannikolle, kuljettaa rahtia ja laittaa voitot kotiin. Ja kun miehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat kotikaupungin väkeä, kerran väsähtivät reippaaseen ja terveeseen, mutta vaivaloiseen purjehtimiseen, ottivat he kokoomansa varat mukaansa ja palasivat kotikaupunkiin, jossa heillä, vanhoilla meripojilla, aina oli suuri luottamus ja korkea arvo.
Kaupungin tavara-aitat tyhjenivät ja täyttyivät nopeasti, eikä ollut siellä aikaa henkisestikään ummehtua; merimiehet toivat myötään kotiväelleen maailman vilkkailta markkinoilta uutta innostusta ja elämän iloa.
Ja sillävälin kuin laivat tekivät tehtävätään ulkomerillä, tekivät miehet kotona tehtävätään kauppapuodeissa ja markkinoilla. Läheiset pitäjät olivat heidän yksinomaista kauppa-alaansa; kun he vain keskenään pysyivät sovussa ja määräsivät hinnat yhteisen edun mukaan, niin ei ollut pelkoa vaarallisista kilpailijoista. Suuret kauppahuoneet jakausivat poikia myöten eri liikkeisiin — nuorimmat pojat rupesivat usein laivainkapteeneiksi ja purjehtivat ulkomerille — ja eri liikkeet pysyivät siten tarpeellisessa tasapainossa ja tarpeellisissa varoissa ja kilpailivat keskenään yritteliäisyydessä. Ja nuo kotikaupunkiin palanneet meripojat, jotka vuotta kolme- ja neljäkymmentä olivat kierrellet ympäri maailmaa, ostivat säästöillään rihkamaa ja maalaistavaraa, avasivat pienen kauppapuodin, jossa heidän vaimonsa möivät rautanauloja ja suoloja ja karttuunia sillävälin kuin he itse ajoivat tavarakuormaansa markkinoilta markkinoille ja vaihtoivat rihkamansa voihin ja metsän riistaan. Ja pojat purjehtivat merillä ja palasivat sieltä isän kuoltua jatkamaan ja suurentamaan jo melkoiseksi karttunutta liikettä.
Aina oli köyhimmälläkin tilaisuutta ansioon ja mahdollisuus työllä ja toimeliasuudella päästä riippumattomaksi ja äveriääksi. Ja niin olikin melkein jokainen itse isäntänä oman kurkihirtensä alla.
Tämän toimeliaisuuden ja riippumattomuuden merkkejä saattoi nähdä itse kaupungistakin ja sen sisällisestä ja ulkonaisesta elämästä.
Olot olivat tosin yksinkertaiset, talo oli koristelematon puutalo ja takki oli karkea sarkatakki, vaan kaikki oli tukevata ja varmaa, käytettävää kalua. Niinkuin satamarakennukset, laiturit ja ranta-aitat olivat kirveellä veistetyt, jykeät ja kömpelötkin, mutta perustuksiaan myöten taatut ja tanakat, raudoitettua petäjätä joka palkki, niin olivat myöskin asukkaiden elämäntavat ja tarpeet koruttomat, mutta ankaran säntilliset ja turmeltumattomat. Elettiin hyvästi, mutta ei vallattomasti eikä ylellisesti. Huviteltiin jouluna ja juhannuksena ja parin muun juhlapyhän aikana perinpohjin, mutta sillävälin tehtiin uutterasti ja keskeytymättä työtä. Jokainen halusi hankkia itselleen varman pohjan, jolla seisoisi, oman turpeen, jossa eläisi, ja hän hankki sen itselleen.
Kaupunki kerskasi rikkaudestaan ja sen kannattikin kerskata, sillä se rikkaus ei ollut kuollutta pääomaa, vaan oli päinvastoin alituisesti liikkeessä olevata, hyötyä tuottavata. Paitsi kolikoita, joita mikä laski sadoissa, mikä tuhansissa, mikä miljoonissa, oli kaupungissa olemassa vielä varmempi ja tuottavampi pääoma: työ ja virkeys.
Ja se työ ja virkeys keskittyi satamaan. Siellä lastattiin ja lossattiin, kannettiin ja kaadettiin, hinattiin ja hoilattiin pitkin aavaa laituria, ranta-aittojen ja varastohuoneiden luona.
— Pois alta! huusi rantatyömies, työntäessään tavarata laivasta lotjaan.