— Alta pois! huusi toinen, joka heitti lotjasta laiturille.
Alta pois, alta pois, yhä edelleen ja edelleen, tässä ei ole aikaa torkkumaan, tässä on tehtävä työtä!
Ne olivat isien aikoja ne, olivat kaupungin kukoistusaikoja ja sen kunnian aikoja. Vaan aika kului ja isät vanhenivat ja kuolivat pois. Ja aikakausi maailmassa teki ruttoa muutosta.
* * * * *
Rannikkokaupungin erikoinen asema, sen oma rajoitettu toimi-ala, jopa tavallaan sen oma etukin oli aina pitänyt sitä niin vähäisessä yhteydessä kuin mahdollista ympäröivän yhteiskunnan ja maassa liikkuvain yleisempäin virtausten kanssa. Jos sinne joku matkalainen tuli kertomaan ulompia uutisia, niin olihan tuosta vaihetusta, mutta semmoista tapahtui hyvin harvoin, eikä niitä ulkokuulumisia, yhtävähän kuin sanomalehtiä, paljo kaivattukaan eikä niistä välitetty. Elettiin ja toimittiin vain omassa piirissä, — eläkööt muut samalla tavalla!
Ja niin jäätiin elämään vielä sittenkin, kun aikakausi muualla maailmassa teki ruttoa käännettä, kun murroksia tapahtui niin aineellisessa kuin aatteellisessakin elämässä ja niistä joku kaukainen humu rupesi kuulumaan pieneen rannikkokaupunkiinkin. Mitäpä se meihin kuuluu, arvelivat kaupunkilaiset, me eletään täällä ennallaan omassa rauhassamme, eihän tuo kaikki meidän kaupunkiamme koske. — Mutta se koskikin siihen, vaikka se koski kuolettavalla kädellä.
Ensiksi tulivat höyrylaivat. Oli kuultu puhuttavan joistakin sellaisista koirankonsteista, vaan niitä puheita ei oltu uskottu, ennenkuin kotiin palaavat merimiehet kertoivat, että noita kummia otuksia todellakin oli ilmestynyt risteilemään ja kilpailemaan purjealusten rauhoitetuille vesille. Aavistettiin, että siinä oli uhkaava isku, mutta aluksi se ei vielä tänne asti pahasti tuntunut. Mutta eräänä kauniina päivänä kun porvarit seisoivat rannassa laiturilla, saivat he omin silmin nähdä ulkosatamansa ohi tykyttävän tuollaisen savuhäntäisen aluksen, joka kulki hyvää vauhtia vastaseen, ja he katselivat sitä kauan äänettöminä, epäluulolla ja happamin mielin. Vihdoin kysyi toinen toiseltaan:
— Mitä arvelet tuosta?
— Uusmuotisia temppuja! Ei ne ajan oloon vetele.
— Vaan ne peijakkaat syöttävät koneilleen halkoja ja syövät meidät purjelaivomemme putipuhtaiksi.