— Koettakoot, mepä emme tarvitse koneita emmekä halkoja ja aikaa on kyllä maailmassa.
Tämä oli pikkukaupungin mielipide, se ei ottanut uutta aikaa opikseen eikä lyöttäytynyt mukaan. Purjelaivoilla olivat isät hankkineet omaisuutensa, heillä oli nyt purjelaivansa, he varustivat ne uudelleen ja lähettivät meriä kyntämään, harmistuivat tosin, kun ne toivat vähemmän voittoa kuin ennen, mutta lähettivät ne siltä aina uudelleen yrittämään. Vähensivät merimiesten palkkoja ja haukkuivat kapteenejaan huonoiksi, kun nämä rupesivat tuottamaan tappioitakin.
Isät olivat kuolleet ja pojat seurasivat isien jälkiä. He rakensivat uusia purjelaivoja, he olivat siihen tottuneet ja heillä oli taitavat rakentajat. Niiden rakentajain tekemät laivat olivat kelvanneet ennenkin, saivat kelvata yhä edeskinpäin. Ovatpa toki tuulet entiset ja samat, ei niitä uusilla konsteilla mullisteta!
Mutta oli aloja, joissa vanhat tuuletkin olivat ruvenneet muuttumaan. Ei ollut pieni rannikkokaupunkikaan, niin syrjään kuin se vetäysikin, voinut olla huomaamatta, että aatteellisten rientojen alalla oli ruvennut käymään uusia ilmavirtoja, puhaltamaan voimakkaita, valtavia, vapaita tuulia. Yhä vinhemmin rupesivat kansallisuusaatteet, kansanvaltaisuusaatteet ja kansanvalistusaatteet puhaltamaan sisämaasta päin ja ne vaativat vanhojen kahleiden murtamista ja vapaita uria ylöspäin pyrkivälle ihmishengelle. Vaan pieni kaupunki sulki porttinsa ja antoi tuulten puhaltaa ohi. Se ei niitä ymmärtänyt eikä tahtonut nähdä vaivaa oppiakseen niitä ymmärtämään, sillä eiväthän nuo aatteet mitenkään edistäneet niitä isiltä perittyjä rientoja, joille se oli tottunut panemaan arvoa ja jotka ainoina olivat sitä elähyttäneet sen rajoitetulla ja rauhoitetulla työalalla. Virkeä henkinen valveutuminen, joka oli vaihtuneen aikakauden merkillisin ilmiö ja joka tuotti mukanaan uusia suuntia elinkeinoissa, maataloudessa ja teollisuudessa, uudet koulut, nuoren kirjallisuuden ja taiteen ynnä paljo muita edistyksen merkkejä, se ei päässyt vaikuttamaan pieneen rantakaupunkiin paljo ensinkään, tuskin hipasi sitä ohimennen. Tämä työskenteli omalla, vanhalla alallaan, kuljetti purjelaivoilla rahtia ja möi suoloja ja rautanauloja ympäristöönsä välittämättä muusta.
Mutta tuo rauhoitettu ala ympäristössäkin rupesi, juuri noiden ajan virtausten vaikutuksesta, hämmentymään. Uusi merkillinen elinkeinovapaus-suunta pääsi maassa vireille ja sen nojalla ilmestyivät maakauppiaat kyliin ja pitäjiin kilpailemaan ja laskemaan hintoja. Ja säännöllisen höyrylaivaliikkeen järjestyttyä eivät ihmiset muutenkaan enää olleet pienestä rannikkokaupungista niin riippuvaisia kuin ennen. Vaan vasta sitten kävivät kaikki entiset olot ja tavat tykkänään sekaantumaan, kun rautatiet tulivat helpottamaan liikettä ja välitystä etäisimpäinkin paikkojen välillä ja kerrassaan mullistamaan entiset käsitteet ajasta ja paikasta. Ja itse tuo rautatie uhkasi pyyhkästä pienen rannikkokaupungin ohi jättäen sen väylän varrelta syrjään, kuin korpeen kuolemaan.
Jo hätäysivät pienet rannikkokaupungit, rupesi kalma hajahtamaan. Muutamat elinvoimaisimmat niistä oivalsivat aseman ja uhrasivat mitä voivat päästäkseen tuon uuden virran partaalle; joku pääsikin, toiset jäivät loitolle valtaväylästä, jäivät itsekseen siihen suljettuun erikoisasemaansa, jossa heidän oli ollut niin hyvä ja niin etuisa elää isien aikoina, mutta jossa nyt jo kuivuus vaivasi kuin hedelmättömällä arolla.
Ei kannattanut enää rahdinkuljetus; uusia laivoja ei rakennettu, vanhat myötiin ja miehet joutuivat joutilaiksi. Ei maksanut enää maalaiskauppa, markkinoilla ei enää kuljettu, harvoin tarvitsi tuoda uutta tavaraa. Virkeys lakastui, työt loppuivat, oltiin joutilaina. Vaan pieni rannikkokaupunki oli rikas, — siihen se aina turvausi. siitä kehui —, isien aikoina oli siihen kolikoita keräytynyt. Pääomaa oli, hätä kaukana. Ja se vetäytyi uuden ajan mylläkästä pois kuin etana kuoreensa, veti sadat ja tuhannet ja miljoonat tiukemmin ympärilleen ja jäi siihen selkä vasten virtaa kököttämään ja ponnistamaan pohjasta kuin kallio koskessa. Vaihdettiin vain riksit rupliksi ja ruplat markoiksi ja kerättiin kullat kellareihin taikka lähetettiin ulkomaisiin pankkeihin tallelle, kotimaisiin kun näet ei luotettu.
Kauppapuodit pidettiin vielä auki vanhaan tapaan ja myötiin nappeja ja karttuunia kotiväelle ja niille harvoille lähikyläläisille, jotka enää kävivät ostamassa. Mutta kukin piti uskollisesti oman puotinsa auki ja kilpaili niukkuudessa naapurinsa kanssa, eikä yksikään siitä hyötynyt. Rahaa oli, mutta yksiin tuumiin ei ryhdytty suurempaa ja tuottavampaa liikettä perustamaan, sitähän eivät isätkään olleet tehneet.
He eivät käsittäneet, että muualla maailmassa yksilön yritteliäisyys jo oli saanut väistyä laajapohjaisempain, toimivoimaisten yhtiöiden tieltä, jotka jaksoivat kääntää luonnonvoimat teollisuuden palvelukseen ja joiden käsiin siis suurimmat liikkeet keskittyivät. Ja sillävälin kuin muualla maailmassa kaasun, höyryn, sähkön ja kaikkinaisten koneiden aikakausi yhä edistyi ja antoi luonnonvoimille ja ihmistyölle entisestään isosti eroavan merkityksen, näperrettiin tuossa ennen niin suuressa liikepaikassa talikynttiläin valossa jotain pientä kotiaskaretta — milloin sitäkään tehtiin. Aika lensi levottomasti eteenpäin muualla kaikkialla, vaan täällä se tuntui kangistuneen tönköksi jääksi.
Joskus kumminkin vaivasi toimettomuus ennen puuhassa olleita miehiä, ja he nostivat toisinaan keskuudessaan kysymyksen: