— Ryhtyisimmekö johonkin?
Vaan aina tultiin samaan päätökseen, josta kaikki olivat yksimielisiä:
— Ne ovat niin epävarmoja nämä nykyajan puuhat, niistä ei ole vielä takeita. Voimme sellaisiin menettää isien ansaitsemat varat.
— Niin, onhan hyvä niinkuin on. Reuhtokoot ja väsyttäkööt toiset köyhemmät itsensä tämän nykymaailman hyörivässä kilpailussa, me emme viitsi.
Eivät viitsineet, — rikkautta oli, mitä varten turhaan riehua ja reistailla? Antoivat pääoman tehdä työtä, kasvaa korkoa, itse unteloina elivät ränstyvissä taloissaan, kuin karhut nietoksen alla, taikka tärvelivät alituisissa syömingeissä ja juomingeissa isäinsä ja äitiensä perintöjä. Toimettomuus on näet paheiden imettäjä. Tavat turmeltuivat, vetinen velttous ja huoleton kevytmielisyys voitti alaa, siveyskäsitteet höltyivät, ja reippaiden, uurasten tervaporvarien ja laivainrakentajain sialla oli nyt hurrailevia kuhnureita.
Aikakausi oli uudistunut, vaan pieni rannikkokaupunki ei ollut seurannut mukana. Isät olivat kuolleet, pojat koettivat jatkaa vainajain malliin, vaan kun se ei lyönyt leiville, heittivät he puuhat pois ja laskeutuivat viisaan lepoon. Unteloina taikka hekkumoivina imivät äveriäimmät vesivesain tapaan isäinsä mehua toisten pienempäin köyhtyessä ja kuihtuessa. Meri ei elättänyt enää merimiehiä, kauppa ei kaupustelijoita eikä uusia elinkeinoja oltu keksitty. Lähteet olivat kuivuneet, virkeys loppunut, kaupunki ravistui.
Se oli koko ajan yhä luullut elävänsä entistä kukoistusaikaansa ja sille olikin vähitellen koitunut untelon kuihtumisen tila. Minkälainen on se nyt tässä tilassaan?
* * * * *
— Nukutaanko täällä jo? kysyi kerran maaherra seuraajaltaan nimismieheltä, kun juhannusaattona ajoi tuon pienen rannikkokaupungin lävitse ja ihmetteli, ettei semmoisena iltana näkynyt kansaa liikkeellä, ei kaduilla, ei vesillä, ei huvipaikoissa.
— Täällä nukutaan aina, oli vastaus lyhyt ja varma.