Nukutaan aina, vedetään sitkaan ja pitkästi. Milloin ei täydessä unessa nukuta, niin ainakin torkutaan. Ja niin tehdään juuri näillä samoilla paikoilla, joissa miespolvi sitten kihisi työtä ja toimeliaisuutta, jolloin aikasin ja myöhän pitkin rannikkoa ja laitureita ryskittiin, hinattiin ja hoilattiin, niin että vastarannan petäjikkö kimakasti kajahteli.
Nyt ei lossata eikä lastata. Joku pienempi rannikkohöyrylaiva poikkeaa nyt kerran, pari viikossa ohimennessään kaupungin laituriin, useinkin enemmän muodon vuoksi kuin asiasta. Suuremmat ja useimmat mennä vohkasevat selkäväylää sivu, kaupunkiin näkyy ainoastaan musta savu, kun ne siellä kulkevat edestakaisin. Laivaväylä väistää meren puolella kaupunkia, niinkuin rautatie maan puolella. Eivätkä tuota enää omat purjelaivatkaan touhua satamassa. Siitä laivastosta, joka miespolvi sitten luki aluksia satamäärin ja jonka joukosta aina vuosittain kymmeniä valkopurjeita läksi kotikaupungista kyntämään kaikkia meriä, siitä laivastosta näkyy ainoastaan joskus enää joku vanha tervakeula, joka vielä viimeistä kertaa lähtee koettelemaan isien muinaista elinkeinoa, jos ei muun niin rakkaan muiston vuoksi. Ja viimeiset jälellejääneet vanhukset saapuvat ulkoretkiltään kotiin, laskevat maatuneeseen satamaan, sinne pysähtyäkseen, raadottuakseen ja hajotakseen.
Siellä täällä rannikon hietasärkällä näkyykin joku mustunut, luurangontapainen laivanraato, vankkatekoinen emäpuu, ratkenneet laidat ja halennut keula, levenneet, irralleen revenneet, siirottavat kaaripuut. Kukistuneen suuruuden ja rauenneen työvoiman masentava ja varoittava esikuva! Toisia, ehyempiä saataisiin mahdollisesti vielä käypään kuntoon. Mutta niitä ei panna kuntoon, ei kannata. Saavat lahota.
Sama on laita laiturien ja satama-aittojen. Ne olivat aikoinaan tukevaa tekoa, se näkyy vieläkin; nyt ne ovat jo vanhat, mutta eivät siltä vielä ole vuosien alle lutistuneet. Ja niitä on aina silloin tällöin aikojen kuluessa paikattu, siksi vain että koossa pysyvät, lyöty paikka paikankin päälle ja rautakisko lyöty sitimeksi. Niiden perustukset ovat kohonneet korkealle laskeutuneesta vedestä ja töröttävät siinä nyt epätasaisina, rumina röykkiöinä.
Onpa näet kuin luontokin olisi ryhtynyt täydentämään kaupungin kukistumista. Satama on vuosien kuluessa mataloinut, pilalle mataloinut, isommat alukset eivät sinne enää pääsisikään. Salmissa ja väylävesissä, joissa ennen suurenlaiset haahdet vaaratta luovivat, varovat nyt pienenläntäiset silakkavenheet karisia paikkoja. Eikä kannata syventää, liike on niin vähäinen. Ennen uivat laivat suoraan tavara-aittojen eteen, lastit purettiin ja nostettiin kohastaan säilytyspaikkoihinsa. Nyt tuskin mataloilla lotjilla enää päästään sillalle asti, — mutta harvoinpa enää tarvitaankaan päästä. Mitäpä niihin aittoihin nyt paljo enää tuotaisiinkaan täytteeksi. Vähät rihkamat mahtuvat kaupunkipuotiloihin.
Ja kaupunki itse on yhtä ränstynyt ja yhtä laho. Se leveni kukoistusaikanaan laajalle alueelle, jokainen varattominkin puuhasi ja ponnisti saadakseen oman kamaran, jossa perheineen eläisi, oman talon, oman kodin. Taloja rakennettiin, oli tilaa, ei tarvinnut ahtaalla asua, olisi ollut varaa väkiluvun lisääntyäkin. Vaan sepä ei enää lisääntynyt, melkein päinvastoin lähti solumaan. Ja nyt nuo talot, puolenvuosisadan ikäiset pitkät ja matalat, suurihuoneiset, pieni-ikkunaiset, seistä töröttävät mikä kohallaan, mikä kallellaan, vaalenneina ja harmaantuneina, ajan hampaan syöminä. Toisia on hoidettu, kengitetty ja laudoitettu, toiset seisovat entisellään mustuneine lautakattoineen ja ulospäin pullistuvine seinineen. Useamman talon kadunpuolelta nousevat jyrkät portaat, jotka anastavat suurimman osan katukäytävästä; ennen oli kauppa melkein joka talossa ja monessa on vieläkin, vaikkei monessa kauppaa käydä.
Talo siellä, toinen täällä on autiona, lasit poissa ja laudat sialla ja ovet ovat kiinni naulatut. Toisissa taloissa untelot eläjät viettävät pitkät päivänsä, harvoin poiketen kotiporttia ulommas. Siellä muutamat vaalivat isiltä perittyjä aarteitaan, »leikkaavat kuponkeja» ja antavat rahain maailmalla tehdä tehtävänsä, kasvaa korkoa. Toiset kaihoilevat jo menneitä tai menemäisillään olevia rikkauksiaan ja muistelevat vanhoja onnellisia isien aikoja. Vielä toiset elävät köyhyydessä ja puutteessa, mutta elävät enimmäkseen työttöminä; ei ole liikettä, ei siis myöskään työtä eikä ansiota; he perustavat elämisensä kaupungilta saataviin suuriin eläke- ja apuvaroihin ja kaupunki se heidät todellakin säästövaroistaan suurimmaksi osaksi elättääkin.
Kaupungin pääporvarit ovat vielä isiensä poikia, mutta ovat nyt jo itse vanhoja ja vanhempain veljiensä ovat he jo nähneet laskeutuvan hautaan. He eivät eläissään ole tehneet paljo mitään, elivät vain muinaisen kulta-ajan muistoista ja varoista. Eivätkä he ole opettaneet poikiaankaan tekemään paljo mitään, niistähän piti tulla isäinsä jälkeläisiä, jotka isoisäin tapaan olisivat vain suuria liikemiehiä, laivanomistajia ja kauppiaita. He eivät huomanneet, että heiltä itseltään jo tuo aika oli mennyt ohi, saatikka sitten pojilta. Ei käytetty poikia koulussa — omassa kylässä ei kouluja paljo ollutkaan eikä kaivattu — ei annettu heille ammattikasvatusta, ei tehty kykeneviksi paljo mihinkään toimeen elämän vakavalla taipaleella. Ja heistä tulikin useista tyhjäntoimittajia, aineksia kaikkeen muuhun kuin yritteliäisyyteen ja vireyteen. Yleisistä asioista ovat he välinpitämättömät, mielipiteiltään vanhoilliset ja ylimysvaltaiset, tuhman ylpeät ja rahanvaltaiset, muuten hitaat ja hievahtamattomat. Kuolleen pääoman ijäinen leima!
Ja he painavat olennollaan ja esiintymisellään leimansa koko kaupunkiin.
Upporikkaat vanhukset kuolevat. Perilliset rientävät hätääntyneinä ja levottomina avaamaan testamentit, nähdäkseen, että eihän isien omaisuus vain lie heistä ohi luistanut mihinkään joutavaan yleishyödylliseen. Ei ole luistanut. Korkeintaan on kaupungille, kotikaupungille, riittänyt lahjoittaa sievoset summat. Kaupunki yhä rikastuu. He pitävät aina velvollisuutenaan, nuo äveriäät vanhukset, lahjoittaa kotikaupungilleen muutamia satojatuhansia kukin, että ihmiset sillä houkutuksella viehtyisivät siellä asumaan ja ettei se kuolisi sukupuuttoon. —