Siinä on meillä nyt yksi uudistumatta jäänyt käsnä, myöhästynyt pirstale edesmenneestä aikakaudesta, vaihtuneiden ainesten mustunut muistomerkki uudessa ympäristössä.
— Onko se ijäkseen jäävä semmoiseksi? kysymme ehkä toisiltamme tuota tarkastellessamme. Ja meistä tuntuu siltä, kuin tuo lahonnut kauppala itse meille valitellen vastaisi:
— Laskekaa raitista ilmaa sisälle, laskekaa tervettä verta suoniini!
Oikein, sitä se vain tarvitsee, kyllä luonto sitten tekee tehtävänsä. Mutta huoliiko se itse ilmasta, kykeneekö se puhdistamaan verensä? Sen täytyy uudestasyntyä, saada uudet lihakset ja jäntereet, uudet luut ja ytimetkin, — tahtooko se niitä itse?
Siihen ei nykynen miespolvi kykene vastaamaan, vaan kentiespä jo nouseva.
1895.
AAMUNEN UNELMA.
Sanotaan, että mielialat vaihtelevat ilmojen mukaan, ja liekö niinkin, vaan vaihtelevat ne vuorokaudenaikojenkin mukaan. Jos tapaa mielensä aiheettomasti alakuloisena ja sairaloisena, jos mietteet kulkevat surunvoittoiseen suuntaan ja mielikuvitus luopi tummahtavia kuvia, silloin tietää niiden mietteiden olevan iltamielen merkkejä, väsyneen, teränsä ja pirteytensä kuluttaneen sielun apeita mielialoja. Niitä ei aamu tunne, tuo terve, selväjärkinen, kirkaskatseinen aamu. Se unhottaa öiset uinailut ja raittiiseen työhön kehottaen hymähtelee se illan pehmeämielisille, kivuloisille tuumille.
Mutta ei aina. Jos mieli joskus — tapahtuuhan sellaista — syystä tai syyttä kotvemman ajan on asustanut raskaana, voi sattua, että vielä aamulla levottoman unen nukuttuani herään niihin samaisiin iltaisiin tuuliini ja näen yhä tapahtumat illan riutuvassa valossa. Herään mielipahalla heräämisestäni, ilotta ajatellen alkavaa päivää ja halutta nousta sen töihin puuttumaan. Mielessäni on sama nolostunut välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Minusta on yhdentekevää, nousenko siitä vain makaanko, yhdentekevää, ryhdynkö töihini väkisin ponnistamaan jotakin, josta ei kumminkaan mitään synny, ja joka ei huvita ei hyödytä, ei minua eikä muita, — vai heitänkö kaikki ja herkeän aatteettomaan, autioon tylsyyteen; se ainakaan ei rasita, jos ei innostakaan. Yhdentekevää ylipäätään koko olemuksenikin ja sen suhteet: mitä, miten ja mitävarten minäkin olen — ykskaikki.
Siinä makaan, ja katseeni siirtyy sieluttomana verkalleen pitkin seinäpaperien suoria saumoja ikäänkuin etsien jotakin pistettä, joka hetkeksi kiinnittäisi huomion ja keskittäisi ajatukset. Vaan sekään ei löydä mitään, eikä raukeassa sielussani synny yhtään ajatusta, joka virittäisi sen lauenneet kielet. Yksitoikkoista, elotonta, harmajata, — kaikki! Ja minä ummistan silmäni ja vaivun hervottomana velttoon vetelyyteen, jossa en näe mitään enkä kuule, ja minä tahtoisin samoin sulkea ajatukseni ja tunteeni ja jäädä siihen lepäämään tiedottomana, tajuttomana, tahdottomana, jäädä hievahtamatta siihen, kunnes aika ja uudistusta vaativa luonto hitaasti näivennyttäisi jätteetkin elämän itua ja oleminen hukeneisi täydelliseen olemattomuuteen.