Vaan kuolemaan tuomittu keuhkotautilainen kulki vieläkin ihmisten parissa, joitten luota hänen oli määrä kohta poistua, hoiperteli tosin heikkona hontelona, vaan kulki kumminkin. Eikä hänellä enää tuntunut muita huolia olevankaan, kuin ne, miten saisi aikansa hauskimmin menemään, miten saisi määrärahansa tarkimmin ja nautintorikkaimmin käytetyksi, mutta kumminkin niin, että ne joka kuukauden kohdalle riittivät. Ja ystävät ja toverit olivat jo taas tottuneet näkemään hänet seurassaan joka päivä, olivat tottuneet nauttimaan hänen vierasvaraisuudestaan ja hänen suruttomista pakinoistaan. He tuskin huomasivat, että Erosen käheä, kuiskaileva ääni vähitellen kävi selvemmäksi, raikkaammaksi, että hänen kasvoilleen nousi hiukkasen terveempää väriä ja että hänen koukkuinen vartalonsa ilmeisesti oikesi.
Eikä hän huomannut sitä itsekään. Hän tosin ihmetteli, kun hän jo lepäilemättä jaksoi illoilla kotiin kävellä, kun yskä ei enää tuntunut niin pahasti henkeä tukkivan ja kun ei enää, niin usein vetänyt pitkälleen. Mutta hän arveli, että siihen oli mahtanut tottua, eikä hän muuta paljoa arvellutkaan, ei kun eli vain.
Kevät joutui. Päivä paistoi täydeltä terältä, räystäät tippuivat ja kinokset laihtuivat. Toisinaan tuntui Erosesta silloin, että aika riensi liijan huimasti, hänen oli lähtöhetkensä kovin lähellä. Hän muisti sen väliin niin kuin jonkun ikävän, vaikean tehtävän, joka hänen oli suoritettava, jonkun koetuksen, jonka hänen oli läpikäytävä. Ja silloin hän säpsähti, meni vakavaksi, noloksi. Mutta samassa hän taas ajatteli, että tuotahan hänen juuri ei pitäisi muistella, sehän on yksi välttämättömyys, jota ei voi kiertää; nyt on vain tämä viimeinen hetki elettävä, nyt ovat jäähyväiset otettavat.
Ja hän eli edelleen, nautti elämänsä viimeisen iltatunnin viimeistä puoliskoa ja koetti olla surematta lähenevän yön tuloa.
Hänen perintöään ei ollut enää jälellä kuin kahden kuukauden osuus, vaan hän otti rohkeasti ulos toisen ja pani sen menemään. Kuta enemmän aika kului lähelle loppuaan, sitä kiireempi näytti potilaankin olevan, sitä innokkaammin oli hän liikkeellä, käyttääkseen hyväkseen jokaisen haihtuvan hetkisen hauskuutta. Hän ei ajatellut enää muuta, kuin että päivää jatkuisi pitkältä aamusta iltaan ja lyhyesti illasta aamuun.
Mutta merkillistä, miksei ryvitä, miksei väsytä, miksei ääni enää kähise eikä rinta läähätä. Ruumis mahtaa eronsa edellä vielä kerran ponnistautua näin pirteäksi, ikäänkuin tulen liekki roimahtaa koholle vielä kerran ennenkuin se tykkänään sammuu, sillä sammuahan sen täytyy.
Olihan hän kuolemaan tuomittu jo aikoja sitten, ja järkähtämättä, peruuttamatta. Olivathan keuhkot lopussa, olihan hauta auki.
Lääkäriin hän ei enää viime aikoina viitsinyt turvata. Olihan se tarpeetonta ja ikävää.
Ja jo tuli viimeinen kuukausi.
Maisteri Eronen kutsui vielä kerran ystävät luokseen ikäänkuin jäähyväisille. Hän oli sitten päättänyt lähteä maalle, kauas kotipaikoilleen, lempimänsä luonnon helmassa vielä kerran nauttimaan kevään tuloa ja suven voittoa ja sinne kevääseen kuolemaan. Hän jätti jäähyväiset kaikille, järjesti asiansa loppuaan varten ja lähti. Olihan hänellä nyt kun junaan nousi se varma tieto, että hän lähti viimeiselle retkelle.