Miks'ei hän voisi vielä, niinkuin ennen, voimainsa mukaan viettää hetkiänsä nuoruudenystäviensä piirissä, innostua heidän kanssansa, haaveksia ja kuvailla heidän seurassaan mailmaa kauniiksi ja elämää ihanaksi?
Olkoonkin se unelmata, eihän se siltä ollut rikollista. Miksi hän yksin istui ilottomassa kammiossaan lääkepullojen keskessä niinkauvan kuin hänellä vielä oli hiukkasen voimia päästä ihmisten pakinoille unhottamaan itsensä ja oman olemattomuutensa? Miksi ei hän kuluttaisi tuota tähteellä olevaa aikaa hauskimmalla tavalla, miksei imisi vielä elämästä niitä viimeisiä pisaroita, joita hän kalman kylmentämillä huulillaan jaksaisi suuhunsa suudella? Miks'ei hän eläisi noita kuukausiaan niin, että tietäisi ne eläneensä?
Se oli epätoivon kiihkeä hengetär, joka vähän väliä kuiskasi hänen masentumaisillaan olevaan mieleensä noita elämän halun viimeisiä viekotuksia. Hän hymähti niille mietteilleen katkerasti, vaan ne koteutuivat häneen vähitellen, hän tottui niihin, hän omisti ne omikseen. Ja tietämättään päätöksestään oli hän piankin päättänyt elää niin hauskasti kuin jaksoi ja taisi sen ajan, mikä hänellä vielä oli jäljellä.
Viime talvena oli Eronen aivan odottamattaan saanut pienen perinnön, kuusituhatta markkaa, erään melkein tuntemattoman tätinsä jälkeen ja oli siitä ensin ikihyvikseen ihastunut. Nythän hän saisi toteuttaa nuo ainaiset unelmansa, pääsisi matkustelemaan, kauvas ulkomaille näkemään ja kuulemaan ja oppimaan. Vaan sitten tuli tauti, tärveli miehen perin pohjin. Mitäpä hän enää niillä rahoilla, oli hän silloin katkerasti ajatellut, mitä tekisi hän ulkomailla tai muualla, hän, jolle jo hauta melkein oli auki kaivettu?
Mutta nyt päätti hän käyttää ne hyväkseen, käyttää ne niin tarkoin kuin taisi viimeisen iltatuntinsa iloksi. Miksei hän niitä siihen käyttäisi? Ei ollut hänellä ketään, jolle hän olisi ollut velvollinen nuo roponsa lahjoittamaan, ja miksipä hän, jolle elämä niin säästäin oli ilojaan tarjonnut, käyttäisi niitä muidenkaan elämän ilahuttamiseksi. Hänellä oli oikeus nauttia ne itse, ja hän tahtoi ne nauttia, — nauttikoot muut, joille elämän lankaa on pitemmälti leikattu, sen pituudesta, hän nauttii sen lyhyydestä!
Omaisuutensa jakoi Eronen tarkalleen kahdeksaan osaan, — kahdeksan kuukauttahan oli pisin määrä, minkä hän voisi elää. Seitsemänsataa markkaa kuukautta kohden, ei enemmän eikä vähemmän. Se oli koetettava kuluttaa parhaalla tavalla ja niin tarkoin kuin suinkin, mutta ei myöskään sitä enemmän. Sen, mikä summasta jäi tähteeksi, sen oli hän laskenut hautajaiskustannuksiksi, papille, arkun tekijälle ja kiven hakkaajalle.
Eikä hän säästänyt satojaan, — eihän noita nyt niin kovin monta ollutkaan, vaan hänen oloihinsa ja tapoihinsa nähden kylliksi. Hän piti huolta, että hänen pukunsa oli aina mallikelpoinen, asuntonsa hän järjesti hauskaksi ja maukkaaksi ja kutsui tuontuostakin vieraita luokseen. Ja kun ne siellä saivat hauskassa seurassa hyvän iltasen ja herttaisen kohtelun, tulivat he vielä toisenkin kerran. Isäntä ei paljokaan jaksanut olla muassa, kähisevällä äänellä puhutteli hän tovereitaan, mutta oli aina iloisena, aina pilapuheisena, vaikka hänen pitikin vähän väliä päästä pitkäkseen. Mutta ilta kului hänen vierailtaan hupaisesti ja häneltä itseltään vielä hupaisemmin nuorten, elinvoimaisten ihmisten parissa.
Ja hän liikkui itse ulkona; vaikka heikko olikin ja kuolevan ehdokas, nähtiin häntä kaikkialla, missä iloja pidettiin ja ihmisiä keräysi ja aina yhtä tyytyväisenä. Tapahtui toisinaan, että voimat loppuivat ja hän sai seinistä pidellen pyrkiä kotiin, ja että hyvät ihmiset saivat auttaa häntä rekeen. Mutta seuraavana päivänä oli hän taas matkassa.
Hän koetti tehdä elämän itselleen niin hauskaksi kun taisi, ja kuta enämmän hän sitä koetti, sitä enämmän se häntä miellytti. Ja mikä merkillisintä oli, voimat eivät näyttäneen siitään loppuvan, ei, ne melkein karttuivat. Hän jaksoi tänäpänä istua ulkona, puhua ja nauttia yhtä paljon kun eilen, miltei enemmän.
Ja syksy tuli, jäähän menivät järvet ja satamat ja lumi peitti kaupungin ja maan. Tuli talvi, raitis, puhdasilmainen, tervehenkinen talvi, joka jääksi kangisti myrkkyiset huurut ja verhosi vaippaansa tautisen maan. Tuli joulu ja meni sekin ja päivä alkoi pidetä ja lyhetä yö.