Ja hän oli vasta viidenkolmatta vuotias, elämän halu oli vielä kiihkeä, elämällä oli vielä niin paljo tarjottavaa, siinä oli niin paljo tekemätöntä, täyttämätöntä. Ja kuolemaan tuomittu!
Maisteri Eronen kulki edestakaisin huoneessaan, kulki väsyneenä ja masentuneena. Hänestä oli koko hänen olemisensa nyt niin omituista. Oikeastaanhan hän ei enää kuulunut elävien lukuun, hänellä ei ollut minkäänlaista sijaa eikä tehtävää ihmisten parissa. Keuhkot olivat loppumaisillaan ja niiden perinpohjainen häviäminen kiirehti päivä päivältä. Ohi keväästä — niin oli lääkäri vastannut rehellisesti ja suoraan hänen kysymykseensä — ei hän tulisi elämään, mutta sinne asti saattoi vankka ruumiinrakennus vielä pitää häntä hengissä, joskaan ei pystössä. Sillä nyt jo täytyi hänen levähtää aina kymmenen askeleen päästä ja väkisinkin veti pitkäkseen.
Ruumis oli riutunut, vaan henki oli vielä pirteä, sielu vielä elinvoimainen ja nuori. Ja juuri sen tähden se olikin niin vaikea sanoa jäähyväisiä elämälle, — mutta oikeastaanhan ne olivatkin jo sanotut. Hän oli nyt ainoastaan viivähtänyt vieras haudantakaisista maista.
Vielä oli hiukkasen aikaa jälellä.
Nyt oli syksy ja keväällä vasta oli lähtö. Vaan mitäpä tuosta kipineestä ajasta! Kitumista, riutumista, rääkkäytymistä ja säännöllistä heikentymistä, kunnes vihdoin kaikki ihmisyys katoo, liukenee pois kuin nukkuneen rukous. Parempi olisi jos voisi hävitä heti, kadota kerrassaan, niinkauvan kuin mielessä vielä on itsetietoisuutta, tahdossa tarmoa ja sielussa voimaa. Ja miks'ei voisi…?
Ei. Elämä on aina elämää. Se mitä lie jälellä, se on elettävä, ja elettävä niin hyvin kuin voi. Se on pakosta.
Yksi talvi vielä aikaa, seitsemän, kenties kahdeksan kuukautta. Siinä ajassa on moni ehtinyt suorittaa kokonaisen elämän työn, tehdä itsensä tunnetuksi, rakastetuksi ja kaivatuksi, jättää pysyväiset jäljet olostaan elävien joukossa? — Mutta hän, — hän ei voinut. Voimia puuttui, kyky oli katkennut, tahto ei enää jaksanut pakottaa riutunutta ruumista eikä rääkkäytynyttä sielua mihinkään työhön.
Hänen elämänsä työ oli nyt päättynyt, hän oli vaikutukseltaankin kuin kuollut. Ja sen muassa oli hänen elämän ilonsakin loppunut, hänen elämästään ei ollut enää hyötyä kellekään, ei nautintoa rahtustakaan itselle eikä muille.
Se ajatus masenti hänen viimeisetkin riutuneet sielunvoimansa, hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja, — se merkillistä, — hänen oli paljo hauskempi ajatella toisin, ajatella elämätä, työtä ja nautintoa, muistella tovereita ja ystäviä ja yhdyselämää heidän kanssansa, vaikka hän tiesikin, että se oli turhuutta, oli unta ja petosta.
Vaan oliko se unta ja oliko petosta?