— Kas, tuossa palaavat faktorin tyttäret haudalta.
Kaikki ehättivät ikkunaan. Hevonen pysähtyi juuri portin eteen ja sisarukset nousivat reestä, vanhempi kaivoi taskustaan kukkaron ja maksoi hevosen. Mutta he eivät kiirehtineet huoneeseen. He seisoivat hetkisen katureunalla ja katselivat sisälle asuntonsa ikkunoihin ja näyttivät vaihtavan pari sanaa. Katselivatko tyhjän, yksinäisen asuntonsa kolkkoutta ja pimeyttä, vai muutenko lienevät epäillen viivähtäneet. Nuorempi vei nenäliinan silmilleen ja vanhempi tarttui häntä käsivarresta ja veti muassaan sisälle.
— No, Akseli, nyt ovat tytöt yksin lohdutuksen tarpeessa. Muistatko nyt Hiltaasi ja veikkaasi?
— Niin, ja hautajaisissahan ne punssit piti juoda. Vai joko tunnustat tapanneesi, Akseli?
— Jo. Mutta niitä veikkoja ei juoda.
Akseli poistui ensimmäisenä huoneeseensa ja veti jälessään kaikki muut.
Lepotunti oli taaskin lopussa.
1891.
KUOLEMAAN TUOMITTU.
Kuolemaan tuomittu!
Se tuntui katkeralta, sitä ei voinut oikein uskoa, mutta se oli totta. Lääkäri oli sen sanonut päättävästi ja peruuttamattomasti, oli todistanut sen päivän selväksi, ilmeiseksi. Siitä ei päässyt mihinkään; tuntuihan se sitäpaitsi ruumiissa, josta viimeiset voimat joka päivä vähenivät ja uhkasivat loppua, tuntuihan se hengityksestä, joka lyhyenä ja katkonaisena ja vaikeasti kulkevana läähätti, tuntui äänessä, josta sointu oli murtunut jotta käheä kuiskutus vain sai kuuluville. Ja kumminkin sitä oli vaikea käsittää, se tuntui toisinaan aivan uskomattomalta, naurettavalta, mahdottomalta.