Hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, ja mielihyvällä omisti »Kanala»-yhtiö tämän ehdotuksen. Tirehtöri sai toimekseen ostaa vanhoja hevoskoneja.
Omituiselta tuntui lehtori Timosesta, kun hän oli ensi konin ostanut, että hänkin oli kerran hevosen omistaja ja saattoi omalla hevosella vaikka lähteä perheineen ajelemaan. Ja hän lähti. Perhe pienimmästä suurimpaan sullottiin vanhaan reslaan, itse istui hän sepipuolelle, ja niin laskettiin kerta kaupungin ympäri, ennenkuin kulku ohjattiin Kanalaan päin. Siellä iskettiin koni ja ruokittiin kanat. Ja perhe sai jalkapatikassa palata takaisin kaupunkiin.
* * * * *
Mutta ei ollut siunausta siitäkään konin lihasta. Kanat söivät sitä kyllä kuin herkkuaan, vaan jälki näkyi munissa. Niihin ei tullut kuorta ensinkään, ei muuta kuin hieno, pehmoinen kalvo, mikä ensi liikuttamalla halkesi. Konin liha piti heittää pois. Näytti yhä enemmän siltä, kuin luonto ja sallima todellakin ihan kiusallaan olisivat liittyneet masentamaan yrittelijäin mieliä ja tekemään tyhjiksi kaikkia heidän aikeitaan ja toiveitaan.
Vaan hepä eivät masentuneet, eivät kiusallakaan. He olivat ryhtyneet yritykseen, ja tahtoivat viedä sen läpi, maksoi mitä maksoi. Aina ovat oppirahat kalliit, aina on alku työlästä. Mutta kun kerran ne vaivat ovat voitetut, kun yritys kerran on päässyt kukoistukseensa, silloin voivat ne, jotka sitkeinä ovat rohjenneet voittaa kovat ajat, tyytyväisinä katsoa taakseen ja nauttia kestävyytensä ansaittuja hedelmiä.
Niin arvelivat opettajat rohkeina kevätkokouksessaan ja kirjoittivat uusia osakkeita, lisäsivät pääoman toisenvertaiseksi. Jos joku sen tekikin vastenmielisesti, niin ei hän kehdannut poiskaan vetäytyä, ja arveli, että eipähän toki vahinko kohtaa yksin häntä. Ja aika kului kesän yli uuteen syksyyn.
Yritystä jatkettiin uudella vauhdilla vaan vanhoilla tuloksilla.
Varat häipyivät ja voitto oli huono. Sitä ihmeteltiin ja mietittiin kaikilta mahdollisilta puolilta, tehtiin laskuja, oikaistiin virheitä, muutettiin, säästettiin — mutta ei. Ei lyönyt yhteen, ei käynyt voitoksi, päinvastoin. Ja siihen koko puuhaan alkoivat isännät vähitellen väsyä.
Muutamat olivat jo aikusemmin kyllästyneet ja vetäyneet syrjemmäs koko laitoksesta, ja toinen toisensa perästä seurasi esimerkkiä. Asp, runoilija, kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan jo ajoissa luopumaan koko yrityksestä ja pelastamaan mitä pelastaa voi. Hemming, valkopäinen latinan opettaja, väitti, että toiset olivat häntä, vanhaa miestä, petkuttaneet ja puijanneet häneltä varoja, ja aikoi nostaa haasteen. Pekuri, laulunopettaja, jolla viimeiset osakemaksut vielä olivat maksamatta, vannoi, ettei hän niitä maksa koskaan, kun liikettä noin kelvottomasti on hoidettu. Ja tämä kaikki tuntui lehtori Timosesta ja kolleega Terman'ista, jotka laiminlyöden muut työnsä olivat säästämättä uhranneet vuosikauden aikaa ja voimia ja yksityisiä varojakin tämän yhteisen yrityksen hyväksi, sitäkin katkerammalta, kun he tunnossaan tiesivät omanvoitonpyytämättömästi koittaneensa parastaan ja siitä nyt saivat kiitokseksi solvauksia ja moitteita ja hävittömyyttä. Mutta hekin päättivät erota koko puuhasta.
— Miksipä me rupeaisimme hikoilemaan tässä toisten koirina haukkumapalkasta!