— Erotaan pois. Sittenpä nähtänee, kuka hoidon ottaa käsiinsä ja miten liike lähtee luistamaan.
— Niin, minä ainakaan en enää puutu enkä kajoo koko juttuun.
— Enkä minäkään, olkoon sillänsä.
Mutta mahdotonta oli sekin, että liike jätettäisiin oman onnensa nojaan ja ettei »Kanalasta» enää kukaan huolta pitäisi. Niin ei voinut monta päivää mennä. Ja kun se huomattiin, huomattiin myös, että »Kanalan» ja »Kanala»-yhtiön kohtalo oli ratkaistu.
Yhtiö hajosi. Se meni konkurssiin ja sen omaisuus oli myötävä huutokaupalla. Vielä kerran lämpeni opettajain sydän tuota lempilaitostaan kohtaan, — mutta silloin oli jo huutokauppapäivä. He olivat kaikki toisistaan tietämättään saapuneet »Kanalaan» siihen surkeaan tilaisuuteen ja seisoivat nyt noloina pihalla, jossa vasara kalahteli ja kaikui enimmän tarjoovan ääni. He katselivat tuota kartanoa, jonka he olivat pystyttäneet, noita laitoksia, joihin he olivat uhranneet kekseliäisyytensä ja neronsa, ja kyynele tunki pakostakin heidän silmäänsä.
— Minusta tuntuu siltä, kuin tuo vasaran kalke takoisi minun hellimpiä tunteitani, minun kauniimpia ajatuksiani, lausui lehtori Timonen, joka oli ollut aatteen keksijä ja sen hartain toteuttaja.
— Ja minusta tuntuu, kuin nyt noissa kanaparkain kaakatuksissa olisi jotain valitettavaa, jotain kaihoista ja soimaavaa kaikua, puhui Asp, runoilija, ja pyyhkäsi kyyneleen silmästään.
— Niin, siinä nyt menee meidän kaunis ja toivorikas yrityksemme ja koko meidän yritteliäisyytemme, lisäsi Terman poispäin kääntyen.
Huutokauppaa jatkettiin koko aamupäivän. Kanat myötiin yksittäin ja kaksittain ja hajausivat kaikkiin ilman tuuliin, hautomakoneet osti eräs kaupungin issikka, aikoen niistä tehdä silppulaatikoita, ja talon osti polkuhinnasta muuan rikas nahkatehtailla säilyttääkseen siinä parkkiaan.
Katkeralla, nöyryytetyllä mielellä palasivat entiset isännät yhdessä kadotetusta laitoksestaan. Paljo he eivät puhuneet, vaan sitä enemmän ajattelivat. Kaupunkiin tultaessa pääsi lehtori Timoselta kumminkin huokaus: