— Sain minäkin pari tuhatta vaimoni myötäjäisiä, vaan Kanala nieli kaikki!
Sillä hän lausui juuri sen, minkä kaikki syvästi tunsivat.
1891.
HUHUINNIEMI.
Pahat, pelottavat ennustukset eivät olleet toteutuneetkaan, huvimatkapäiväksi oli saatu mitä suloisin, lämpöisin ilma, jommoisen ainoastaan elokuu voi suoda, kun sen kerran tuulien ja sateiden jälestä pistää päähän palkita pitkällisen pahuutensa. Hellettä oli kävelytaipaleella melkein liiaksikin ja kun aamupäivällä saavuttiin salmen rannalle, josta oli soudettava poikki päivän päämaaliin, Huhuinniemeen, huokuivat keuhkot kuumasti ja hiki valui kasvoista. Vaan mieli oli hilpeä ja nauru raikas kaikissa noissa pienissä, kirjavissa ryhmissä, jotka metsäpolkuja kävellen ilmausivat mikä miltäkin pitäjän kulmalta ja tervehtivät toisiaan tällä sovitulla yhtymäpaikalla. Siinä pian kihisi elämää ja liikettä pitkin kivistä rannikkoa, vilisi sekasin vaaleita naispukuja, paitahiasillaan lepääviä isiä ja kepeissä kesäpuseroissa puikkelehtavia poikasia, kaikki iloisia ja innostuneita.
Jo lähtivät ensimmäiset venheet soutamaan tuohon pitäjäläisten vanhastaan suosimaan huvittelupaikkaan, joka korkeana männikkökunnaana kohosi sieltä toisten saarien ja niemien keskestä. Sitä lähtöä katsellen ja venhevuoroa odotellen istuskelin pääjoukosta hiukan syrjemmässä rannalle kaatuneella kelolla hyvän ystäväni rinnalla, jonka suosiollisesta kutsusta minä, satunnainen kesämatkailija, olin joutunut mukaan tälle pitäjäläisten hauskalle huvimatkalle. Tarinoitiin siinä yhtä ja toista ja viitaten kädellään männikköniemeen, johon meidän oli mentävä, kertoi ystäväni:
— Tuohonkin Huhuinniemeen se yhtyy muuan meidän vanhoista jättiläistaruistamme.
— Luultavasti on siis jättiläinen tuolta niemestä viskannut jonkun näistä kallioista tälle rannalle, arvailin minä tunnettujen esimerkkien mukaan.
— Ei, tässä on sentään pieni muunnos. Kerrotaan, että tuolla toisella järvellä, pari penikulmaa täältä, paikassa, joka vieläkin on nimeltään Kajavansalmi, ennenmuinoin asui kalastusta harjoittava jättiläinen, joka myöskin tällä järvellä kulki kalassa. Mutta kerran oli hänelle tapahtunut erehdys, hän luuli että verkot olivat täällä, mutta hänen tyttärensä olikin edellisenä päivänä vienyt ne kotijärvelle. Harmistuneena huusi silloin jättiläinen tuolta niemeltä tyttärelleen, että tämä toisi hänelle verkot ja tuota pikaa tyttö harppasikin kankaan poikki. Siitä on vielä sananlaskukin olemassa, että »kun hukka huusi Huhuinniemessä niin ääni kajahti Kajavansalmelle».
— Kadehdittava emätti!