— Niin, — si fabula vera, lisäsi ystäväni, lähtien solumaan rannalle päin, jossa jo meillekin näytti venheissä rupeavan tilaa aukiamaan.
— Sehän ei lienekään kansantarujen merkitys, virkahdin minä. — Jos olisin jonkinlainen keräilijä, niin kirjoittaisinpa kiitollisuudella satusi muistikirjaani, vaan nyt en viitsi. —
Saavuttiin Huhuinniemeen, kahvipannut pistettiin tulelle ja emännät rupesivat purkamaan esiin eväskorien tukevaa sisältöä. Muu yleisö hajausi pienissä parvissa pitkin niemen korkeaa kuvetta ja sen lepposiin siimeksiin, poikaparvi juoksi uimaan, tyttöparvi souti lahteen poimimaan lumpeen kukkasia, joku erityinen pari kumpaakin sukupuolta vain löysi toisensa näreikössä — sattumalta, kun olivat lähteneet katselemaan, olisiko sateen jälestä löydettävissä sieniä. Vanhemmat miehet heittäysivät pitkäkseen tarinoimaan parin vankan männyn varjoon ja siihen ryhmään lyöttäysin aluksi minäkin.
Osuin istahtamaan pitäjän reippaan nimismiehen rinnalle, joka siinä makasi ryntäillään ja puhalteli savupilviä piipunnysästään. Hän tuli arvatenkin ajatelleeksi, että minä olin ensi kertaa tällä merkkipaikalla ja varmana, että minua huvittaisi kuulla kertomus niemen nimen synnystä rupesi hän, kääntyen selin toisiin ja laskien äänensä ainoastaan minun kuultavaksi, kertomaan:
— Huhuinniemi, tämä niemi tässä, tämä kuuluu saaneen nimensä muutamasta Hukkas-Pekasta eli Pekka Hukasta, joka ennenvanhaan kuuluu tältä selältä nuottaa vetäneen. Paljo siitä kuuluu aikaa olevan, vaan paljo siitä saapi ollakin, sillä nyt ei nuotan veto tästä järvestä enää paljoa maksa, mutta ennen kuuluu lähteneen kalaa kovasti; — laskeneetkin ovat sitten tämän järven ja muuten pyytäneet puhtaaksi. Milloin lie elänyt koko Hukkas-Pekka — tokko tuon nimeä enää kirjoistakaan löytyisi, on voinut elää kokonaan niihin aikoihin, jolloin täällä vielä oli aivan järjestymättömät olot. Mutta kova ääni sillä miehellä ainakin on ollut. Yhtenä syyssä se oli täällä nuotalla, vaan jo peijakkaat olivatkin unehtuneet jouhikkaat… Tiedättekö te mitkä ovat jouhikkaat?
— Jouhitöppöset vai?
— Ei, vaan rukkaset. Olen minäkin kuullut, että ne Karjalan puolessa käyttävät jouhisia töppösiäkin, kun talvella ovat jään alta nuottaa vetämässä, sanonevatko niitäkin jouhikkaiksi, vaan nämä olivat jouhiset rukkaset. Ne ovatkin mainiot kapineet, vaikka jääkylmästä syksysestä vedestä nuotan nostaa, jolloin muuten karastutkin kädet pilalle paleltuvat, niin niissä se on lämpönen kuin taikinaa tarpoessa…
— Vai jouhikkaat oli unehtuneet kotiin?
— Kotiinko vai mihin lienevät unehtuneet, sitä en tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että sillä oli Kaija niminen akkansa tuolla hiidessä Kajavansalmen puolessa ja sillä hänen jouhikkaansa… Kuinkas tästä paljo tulleekaan matkaa Kajavansalmelle, tulee kai tästä kolmattakymmentä virstaa… Kuuleppas, lukkari, tulee kai tästä yli kahdenkymmenen virstan Kajavansalmelle?
— Yli tulee, huutaa lukkari vastaan, pyörähtäen kyljelleen männyn juurella. — Taikka ainakin parikymmentä tulee suorastaan linnun tietä.