— Ja suorastaanpa se ääni kulkee, ei se mutkia nakkele. Niin, akka oli Pekalla semmoisen matkan päässä, mutta sille tämä vain täältä niemeltä huusi, että: »huhui, akka, tuoppas ne jouhikkaat!» Ja akka vastasi sieltä että »tuon, tuon» ja toi.
— Hyvä kuulo niillä on ollut siihen aikaan.
— Ei ne ole olleet kuuroja. Mutta niinpä sitä sanotaan nyt vieläkin, että »kun Hukka huhui Huhuinniemestä niin Kaija vastasi Kajavansalmesta». Ja siitä ne sanovat tämän niemenkin saaneen nimensä. —
Pojat olivat palanneet uimaretkeltä niemen toiselta rannalta ja tytöt lumpeen poiminnasta toiselta ja sienenhakijatkin niemen keskeltä koteutuivat nekin vähitellen — eri teitä myöten. Emännillä oli kahvia ensi pannulliset keitetyt ja juodut ja meitä muita kutsuttiin nyt saamaan osamme. Siihenkin nähden, että minusta jo tuntui Huhuinniemen nimensynnystä tulleen tarpeeksi puhutuksi, noudatin kutsua kernaasti ja laskeusin rinteelle, jossa vieraanvaraiset kädet mulle kupposia ojentelivat. Verraton todellakin tuollainen kupillinen ruskeaa luonnon vapaassa helmassa ja herttaisten maalaisrouvien ystävällisessä seurassa, — ihminen tuntee itsensä onnelliseksi. Tuon tilkan vaikutus kokonaiseen seurueeseenkin on ihmeteltävä; nytkös sydämmet sulavat ja kielenkannat vetreytyvät ja aukeavat ilon ja naurun virkistävät lähteet.
On juuri sydämmen pohjasta naurettu jollekin satunnaiselle sukkeluudelle ja niin syntyy, kuten tällaisissa seurakeskusteluissa toisinaan tapahtuu, pieni äänetön tuokio, ikäänkuin lyhyt lepohetki, jota ei kukaan aivan heti henno uudella jutulla häiritä. Supatellaan rahtusen aikaa kahdenkesken uutta yhteistä hauskuutta mietittäessä ja niin kääntyy rakastettavista rouvista eräs suuressa ystävällisyydessään ja kohteliaisuudessaan puoleeni minuakin puhutellakseen. Mutta tuntuupa kesken lämpösimmän ilomielisyyteni melkein kuin tuttu, joskin hiukan jäähdyttävä tuulahdus, kun kuulen hänen kysäsevän:
— Oletteko jo kuulleet tämän niememme tarinan?
Koetan käsittää huvittavalta kannalta tämän mulle jo tuttavan nimitarinan ja virkan:
— Olen rouvaseni. Ja kuten rakkailla lapsilla on monta nimeä, niin tuntuu tällä teidän lempiniemenne tarinalla olevan monta toisintoa. Kertokaapa te nyt toisintonne.
Ei hän varmaankaan olisi kertonut, vaan joku toinen sattui kuulemaan mistä keskustelimme ja hän puuttui pakinaan:
— Niin, uskomattomalta se tuntuu, mutta todeksi ne sen väittävät, että ihmisen ääni voi kuulua semmoisia matkoja. Mutta hädässä ollessaan voikin ihminen tehdä uskomattomia. Ja suuressa hädässä mahtoi olla se mies raukka, joka oli hukkumaisillaan tähän Huhuinniemen edustalle, kun se sai aikaan niin kovan äänen, että hänen vaimonsa kuuli sen Kajavansalmeen.