— Ja juoksi sieltä häntä pelastamaan, niin, minä olen kuullut.
— Niin, en minä tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että »kun hukkuva huusi Huhuinniemestä niin vaimo vastasi Kajavansalmesta».
Rouvain ja muitten naisten oli nyt ryhdyttävä valmistamaan päivällistä, piti näet viivyttämän saarella koko päivä. Miehet olivat sen ajan joutilaita ja saivat viettää aikansa miten parhaiten osasivat, saivat yleensä nauttia olemuksestaan, — huvimatkoilla tällaisilla käy näet päinvastoin kuin muuten elämässä, että nimittäin naiset saavat kantaa päivän kuorman ja helteen sillaikaa kuin miehet nauttivat olemuksestaan. Ja niin touhussaan ja toimessaan olivat nuoret tytötkin, ettei aijotuista nuorisoleikeistäkään koko aamupäivällä tullut mitään.
Mutta kun päivällinen oli syöty ja päivän säteetkin vähitellen asettuivat viistommin paahtamaan maata, silloin keräysivät kirjavat joukot taas pehmoselle nurmipenkereelle, ryhmittyivät siihen milloin kehiin, milloin pareihin, milloin parien jaolle; vuoroin juoksivat, vuoroin istuivat, mutta ilo oli aina yhtäläinen. Leikkejä katsellen ja nauttien nuorten ilosta istuivat vanhemmat, sedät ja tädit, syrjemmässä pienissä parvissa ja sinne olivat lyöttäytyneet ne keski-ikäisetkin, jotka pitivät itseään joko liian vanhoina taikka muuten sopimattomina puuttumaan lasten huvituksiin. Arastellen outouttani olin minäkin aluksi sinne joutunut, vaikka mieli teki mukaan. Seisoskelin koivuun nojautuneena ja katselin äänettömänä; koivun vastapäiseen kylkeen nojautui pitäjän vakava kappalainen, hänkin mitään virkkamatta. Kotvanen oli niin seisottuna, kun hän yhtäkkiä korotti syvän passoäänensä ja virkkoi silmiään minun puoleeni kääntämättä:
— Me seisomme nyt seutumme vanhimmalla historiallisella paikalla, joka meille tämäkin kertoo palasen kansamme sitkeästä raivaamis- ja viljelystyöstä tässä maassa. Tämä niemi kantaa nimensä siitä miehestä, joka kaatoi ensimmäisen kasken näissä lehdoissa ja laski ensimmäiset katiskat näihin vesistöihin. Siis uudisviljelyksen etuvartija, joka oli rakentanut majansa tuonne Kajavanlahden rannalle…
— Niin, minä olen juuri ollut tilaisuudessa kuulemaan tuon jättiläistarinan, kiirehdin vastaamaan, säästääkseni häntä kertomasta asiaa, josta jo olin kuullut kolme kertomusta. Mutta hän ei ollut tyytyväinen keskeyttämiseeni.
— Ei jättiläistarinaa, sanoi hän. — Onhan niitä tosin vielä seutuja meidän maassa, joissa puhuttanee jättiläisistä ja männingäisistä ja metelin väestä ja tiesipä mistä taika-aikaisista nimityksistä, mutta en luule niitä enää missään uskottavan. Vaan tällä paikkakunnalla ollaan jo siksi pitkällä, ettei noita nimityksiäkään enään kuule. Tarina on historiallinen, siitä olen vakuutettu, vaikka se onkin siltä ajalta, jolloin kristinoppi ei vielä ollut ehtinyt näitä seutuja valaisemaan. Lienee miehelläkin siis ollut joku vanha pakanallinen nimi, koska tuo tarina mainitsee juuri tämän Huhuinniemen saaneen nimensä hänestä. Maa oli silloin näillä paikoin aivan autio ja tyhjä, yksin hän täällä retkeili ja kalasteli järvissä ja hänellä mainitaan olleen kalakota juuri tälläkin niemellä. Kerrotaankin, että kun hän kerran huusi Huhuinniemestä niin ääni kajahti Kajavansalmeen, — siellä asuva perhe sen kuuli ja tiesi, että se oli hänen äänensä, sillä muita asukkaita ei täällä vielä ollut koko laajoilla aloilla. — —
Hiivin papin rinnalta syrjään kohta kun hän tuokioksi vaikeni. Arvelin näet, että minä jo tunsin Huhuinniemen tarinan tarkemmin kuin kukaan muu, sillä kun rupesin muistelemaan kaikkia mitä olin kuullut, niin tiesinhän jo, että se jättiläinen Pekka Hukka, joka oli ollut asutuksen etuvartija näillä seuduilla, oli kerran ollut hukkua tämän niemen edustalle ja huutanut täältä niin kamalasti, että niemi oli hänestä nimensä saanut. Vakavamielisen kertojani uudenmuotoinen tarinakaan ei voinut minua siis pitemmältä huvittaa. Siirryin lähemmäs nuorisopiiriä, pyrin hauskemmille markkinoille ja ennen pitkää olinkin innostuneena mukana teuhailemassa tuon iloisen parven hilpeissä leikeissä. Ja jos siinä joskus ehti mieleeni muistumaan Huhuinniemen juttu, niin unhotin sen samassa, sillä olinpa varmana, että mitään uutta en siitä enää voisi saada kuulla. Enkä kuullutkaan koko niemellä oloni ajalla. Ilta oli vilpastunut, nopeasti kuluivat sen herttaiset tunnit. Soudettiin selälle, katseltiin mailleen menevää päivää, joka valoi punaa tyyneenä kimaltelevalle pinnalle ja antoi ympäröiville, lehteville, pyöreämuotoisille saarille aivan uuden muodon, uuden valon ja uuden viehätyksen. Laulu soi kauniina siellä selällä ja sekaan kajahti nuorison raikas ääni, joka koetti kiusata kaikua vastapäiseltä törmältä.
Mutta jo joutui lähdön hetki. Äidit seisoivat korien ja pannujen ympäröiminä rannalla, toisia souti jo salmen yli ja toiset hilautuivat veneisiin; pian oli taas Huhuinniemi autio ja äänetön kuin noina ennenmuinoisina tarinan aikoina. Me ensi venheissä perille tulleet pysähdyimme salmen rannalle odottamaan vielä tulossa olevia ja luomaan viimeisen jäähyväissilmäyksen kauniiseen järvimaisemaan, jonka keskessä mäntymetsäinen Huhuinniemi korkeimpana kohosi. Osuin seisomaan siinä törmällä erään nuoren, viehkeän immen rinnalla, jonka keinuvaa vartta ja sulavia liikkeitä silmäni päivän kuluessa monta kertaa olivat mielihyvällä katselleet. Uskalsin jo puhutella häntä, koetin saada vireille huvittavan keskustelun, johon halusin palmikoida sekaan hiukan hienostelevaa kohteliaisuuttakin. Tein parastani, panin alulle useammastakin laidasta, vaan yritykseni eivät onnistuneet. En saanut tempastuksi häntä mukaani, hän ei näyttänyt kuuntelevan minua, hänen ajatuksensa näyttivät olevan poissa, hän tuntui hautovan mielessään jotakin erityistä asiata, josta hän näkyi tahtovan minulle puhua. Mikähän mahtaa tuolla pienellä keijukaisella olla sydämmellään, ajattelin ja aprikoin, mikähän on tuo seikka, joka silminnähtävästi hänen kielellään pyörii? Mutta kun hän sitten ujoellen avasi ruusuisen suunsa ja lausui ensimmäiset sanansa, silloin selveni mulle kaikki. Hän näet virkkoi:
— On olemassa pieni tarina tuosta Huhuinniemestä, tarina muutamasta nuorukaisesta, joka sieltä huhuamalla lähetti viimeisen viestin morsiamelleen Kajavansalmeen…