Kaunis leski katseli arasti ympärilleen ja kasvoilla kuvastui viehättävä pelko. Mutta äkkiä hän taas muuttui ankaraksi hallitsijaksi, kun silmäili ympärilleen ja näki nuorukaiset, ylioppilaan ja ne kolme tyttöä istuvan kovin tuttavallisessa, suljetussa ryhmässä koneen ympärillä. He olivat pelosta vapisten, äänettöminä ja turvattomina kääriytyneet kokoon, mutta kun siinä ajan kuluksi tuli jutelluksi ja leikkiäkin lasketuksi, unhottui pelko kokonaan ja pian kuului naurun tirskuntaakin heidän ryhmästään. Tuo peli oli näin vaaran hetkenä toki liian rohkeata ja hävitöntä…
— Kuinka kevytmielistä se on tämän nykyajan nuoriso. Tämmöisenä hetkenä…
Mutta taas tuli vihuri entistään kiihkeämpi, joka voimakkaasti kallisti laivaa ja pärskäytti vettä kerran toisensa perästä koko kannen yli. Leski keskeytti lauseensa, tarttui kaksin käsin kiinni lihavan virkamiehen nutun hiaan ja riippui siinä huutaen:
— Me kaadumme, me kuolemme… Eikö voida sitä mitenkään välttää, eikö päästä satamaan?
Ne kaksi vanhaa neitosta itkivät ja hermostunut herra vapisi. Hänen poikansa makasi salongissa suullaan. Tämä kaikki kävi jo lihavallekin herralle tukalaksi.
— Satamaa … ei taida olla. Mutta jos päästäisiin jonkun saaren suojaan ennenkuin suurelle Saimaalle lasketaan.
— Niin saaren suojaan, tyyneeseen lahteen, lasketaan sinne, oi lasketaan.
— Kun vain kapteeni suostuisi…
— Hänen täytyy. Käykää sanomassa, että me olemme päättäneet…
Eihän kapteeni olisi tahtonut siihen suostua. Kun yhteen kyytiin tasasesti lasketaan, niin kyllä Lappeeseen päästään ihan ehein nahoin, väitti hän, pahempikin tässä on ruveta kääntelemään ja sateen hämärässä lähteä särkemään laiva tuntemattomilla saarten rannoilla. Sitäpaitse on ehdittävä perille ennen junan lähtöä… Sellaiset terveiset toi herra komantosillalta.