Mutta päätös oli keskikannella kerta tehty ja nyt oli kysymyksenä se, kummalla valta oli, hallitsijattarellako vai kapteenilla. Siinä oli kunnia kysymyksessä kahdelta puolen, ja kohta otettiin kovalle. Tuuli lietsoi uutta pelkoa hätääntyneisiin, repi raekuuronkin pari kertaa alas pilvistä ja teki siten myrskyn ja luonnon vielä kauheamman näköisiksi. Toisilta naisilta loppui tarmo ja tahto ja voima lyyhistyi luttuun kun märkä rukkanen. Mutta leskellä kasvoi nyt voima ja päättäväisyys vaaran ja vastustuksen takia ja hän otti komannon käsiinsä.
Hermostunut herra lähetettiin komantosillalle, vaan hän palasi yhtä huonolla menestyksellä. Tuli sitten ylioppilaan vuoro. Mutta siellä nuorten seurassa oli pelko jo hävinnyt kokonaan ja ylimielisyys kohonnut siihen määrään, että eräs tytöistä jo uskalsi kiellellä ritariaan täyttämästä käskyä.
— Vai niin, vai semmoisia te olettekin, letsukat! Kyllä minä opetan teitä — kirjoitan äideillenne, miten te käyttäytte maailmalla ja röyhkeästi vastustelette vanhempia ihmisiä. Vai semmoisia… — Hän tuli ja tukisti kieltelijää, vieraan ihmisen lasta. Mutta silloin olikin vastustus kannella lopussa. Tytöt itkeä pillittivät ja ylioppilas juoksi komantosillalle, niin että koivet vilkkuivat hänen mennessään, eikä hän sieltä uskaltanut palata ensinkään.
Tuuli tiukenteli, aalto loiskahteli ja leski hurjistui. Ja vielä hän sai kokea uuden odottamattoman vastustuksen.
Juopunut kirjuri oli myrskyn kestäessä vahvikkeekseen juonut minkä oli saanut, mutta kun hän päihtyi liiaksi, ei hänelle enää annettu mitään. Hän napisi ja toraili ja kiukutteli ja tuli siinä mielentilassa kannelle, jossa sai kuulla saaren taakse menon tuumista. Hän pani heti vastaan. Hänen täytyi ennen iltaa päästä Lappeeseen, kyllä sieltä oluvia saadaan. Ja hänen täytyi seuraavana päivänä joutua Viipuriin, siellä vekselit lankesivat ja hakuaika loppui ja hänelle tuli taloudellinen vahinko jos viivyteltiin. Kovasti kielsi hän kapteenia katkasemasta taivalta ja leskelle sanoi hän suoraan, että suu tuppeen, akka.
— Ja nyt te hukutte kaikki, mutta minä uin maihin, huusi hän.
Se oli kauheata! Mutta kirjurin vastarinnassa yli yksi heikko kohta: jos hänelle annettiin olutta, niin suostui hän mihin tahansa. Kuten hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, niin tarttui leski tähän kohtaan. Hän laskeusi itse bufettiin, tinkaili ja toraili siellä myöjätärten kanssa, kunnes sai pullon olvitta; sen hän luovutti kirjurille, joka tuli tästä jalomielisyydestä siihen määrään liikutetuksi, että palkkioksi yritti suutelemaan hienohipiäistä hallitsijatarta. Ja suukon hän epäilemättä olisi saanutkin, jos olisi ajoissa arvannut panna senkin ehdoksi.
Nyt oli kapteeni yksin jälellä ja leski kiipesi komantosillalle. Mitä siellä tapahtui, sitä ei tiedä kukaan, sillä kiireen kautta pötkimme me kaikki muut sieltä alas pelottavan ihmismyrskyn lähetessä. Mutta hetken kuluttua muuttui suunta, Don Juan käännähti laitaseen ja lähti kiertämään kalliorinteistä saarta sen suojaiselle suvantorannalle. Hallitsijatar seisoi komantosillalla etummaisna uljaana ja voittoisana, ja perämies näytti ihmessään katselevan että kummanko käskyjä hänen nyt tulee totella, miehenkö vai naisen. — Suvantorannalla tyyntyi tuuli, laiva pysyi heilumatta, köydet heittivät vinkumasta ja piippu ulvomasta.
Mutta vielä kerran oli ottelu oteltavana, myrsky kaikkein ankarin oli vielä kestettävänä, ja se pani kalpenemaan rohkeimpainkin kasvot.
Ranta oli louhikkoinen, kareja veden alaisia ja päällisiä näkyi siellä täällä, ja kapteeni kieltäysi viime hetkenä vielä laskemasta laivaa sinne, palasiksi pieksettäväksi. Hän käänsi suunnan vielä kerran. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän ärsytti äärimmilleen vihaset voimat. Epätoivoonsa hurjistunut nainen, se on kauhea otus. Se riehuu ja reuhaa kuin sokaistu härkä, se huutaa avukseen kaikki hyvät ja pahat hengettäret, se ei ole töistään vastuunalainen.